Tulevaisuuden visiot ovat rakentuneet Linnanmaan varaan

Kirjoitus on julkaistu 5.5.2021 Forum24-lehdessä 

____

Yliopisto julkaisi 31.5.2013 Kampusvisio 2040 -raportin, jossa Linnanmaasta visioidaan ”kampuskaupunkia”. Raportissa todetaan, että Linnanmaalla on tilaa rakentamiselle, kasvuvoimaa ja mahdollisuuksia uusille palveluille. Samalla kampusalueesta suunniteltiin kaupungin elävää osaa, jonne rakennettaisiin uusia opiskelija-asuntoja.

Raportti siteeraa yliopiston 35-vuotishistoriikkia, jossa Linnanmaa-Kontinkangas kaksijakoisuus todetaan toimintaa haittaavaksi. Tätä ei raportissa esitetä muutettavaksi, mutta päätellä voi miten uusin suunnitelma kolminapaisesta yliopistosta helpottaisi tilannetta. Raksila olisi varmasti aamuruuhkasta tukkoisempi ja kurssikirjat pitäisi lainata eri puolelta kaupunkia, jos yliopiston kirjasto siirtyisi.

Myös kaupunki esitteli vuonna 2018 Linnanmaa-Kaijonharju kaavarunkovisiot, joissa Linnanmaan kampus nähdään alueen vetovoimatekijänä, jonka ympärille sijoittuisi tulevaisuudessa oma kaupunkikeskus.

Kaupungin ja yliopiston aikaisempien suunnitelmien valossa Raksilan hanke näyttäytyy poukkoilulta, ellei takinkäännöltä. Siinä ei haaskata vain poliittista, vaan myös rahallista pääomaa. Liikenne, asuntorakentaminen ja yritysten suunnitelmat laitetaan kerralla sekaisin. Lisäksi aikaisempien suunnitelmien jälkeen OAMK on siirretty Linnanmaalle.

Keskustakampuksen kannattajilla on oikeus mielipiteeseensä, mutta heidän on kyettävä vastamaan kritiikkiin. Oululaiset havaitsevat nämä ongelmat olematta kaupunkiarkkitehtejä. Demokratiassa päätösten on nautittava yleistä hyväksyntää. Kukaan ei vakuutu, jos vastaukseksi tarjotaan vetovoiman kaltaisia yleisiä syitä.

Waltteri Niiranen,

opiskelija, humanististen tieteiden kandidaatti,

kuntavaaliehdokas (sd.)

Vappuna on työväestön aika nostaa rautainen nyrkkinsä ilmaan

Vappu on kevään, nuoruuden ja opiskelijoiden juhla. Ennen kaikkea se tunnetaan työväen juhlapäivänä. Suomessa suomalaisen työn päivää on liputettu vuodesta 1979 eteenpäin. Vapun historiallinen tausta on amerikkalaisen työväenliikkeen kamppailussa työläisten oikeuksien puolesta niin sanotussa Haymarketin verilöylyssä. Toukokuun alussa vuonna 1886 Yhdysvalloissa järjestettiin laajoja lakkoja, joissa työväestö vaati kahdeksan tunnin työpäivään siirtymistä. Chicagon Haymarketissa työväestön ja virkavallan välillä syntyi väkivaltaisia yhteenottoja, joissa kuoli niin siviilejä, kuin poliisejakin. Väkivalta puhkesi poliisiin kohdistetusta pommiattentaatista. 

 

Iskun tekijöiksi nimettiin joukko paikallisia anarkisteja, jotka myöhemmin teloitettiin rangaistukseksi hirttämällä. Miehet olivat syyttömiä tekoon ja heidät tuomitsi puolueelliseksi arvioitu valamiehistö, joka koostui paikallisten liikemiespiirien edustajista. 1800-luvun lopussa työväen kansainvälinen järjestö Toinen internationaali nimesikin toukokuun 1. päivän Haymarketin marttyyrien muistoa kunnioittaen kansainväliseksi työväestön päiväksi.

Edellä mainitut tapahtumat kertovat siitä mistä työväenliikkeessä ja sen juhlassa on pohjimmiltaan kysymys. On arvioitu, että Haymarketin verilöylyn aikoihin 1800-luvulla Yhdysvalloissa oli eniten työväestöön kohdistunutta väkivaltaa vain tsaristista Venäjää lukuun ottamatta. Nykyään ajatus väkivalloin tukahdutettavasta työehtoja vaativasta mielenosoituksesta voi tuntua etenkin länsimaissa etäiseltä. Se kuitenkin muistuttaa meitä siitä, että nykyiset oikeutemme eivät ole itsestäänselvyyksiä. Niitä ei ole saavutettu kiltisti pyytämällä. Niinkin yksinkertaisen asian, kuin kahdeksan tuntisen työpäivän eteen on jouduttu järjestäytymään, lakkoilemaan ja jopa uhraamaan ihmishenkiä.

 

Vielä tärkeämpää meille nykynuorille on ymmärtää, että historia ei ole vain tekstiä kirjan kansien välissä, vaan tapahtunutta inhimillistä todellisuutta. Ja mikä on tapahtunut, voi tapahtua myös uudelleen. Kehitys voi ottaa myös harha-askelia. Se voi pysähtyä ja sitä voidaan vierittää taaksepäin. 

 

Lähiaikoina olemme Suomessa todistaneet metsäalan työnantajaliiton ja suuren metsäyhtiö UPM:n pyrkimystä romuttaa yleissitovia työehtosopimuksia. Järjestelmää, johon perustuvat nykyään muun muassa alakohtaiset vähimmäispalkat, lomarahat ja äitiys- ja isyysvapaa-ajan palkat ja sairausajan palkat. Olemme saaneet lukea tapauksesta, joissa samainen metsäyhtiö UPM on irtisanonut työläisiä edustavan pääluottamusmiehen. Eräs ammattiliitto on luonnehtinut tapausta laittomaksi. Mainittakoon, että UPM:n toimitusjohtajan vuositulot ovat kuusi miljoonaa euroa. Vuonna 2019 puolestaan näimme, kuinka valtionyhtiö Posti pyrki työehtosopimuksen vaihdoksella heikentämään 700 työntekijän palkkaa keskimäärin 30 %:lla samalla, kun toimitusjohtaja nautti miljoonan euron vuosituloista. Sekä UPM että Posti ovat tuottoisia yrityksiä.

 

Loppujen lopuksi maailma ei ole muuttunut kovinkaan paljoa. Samalla, kun yläluokkaiset rikkaat pitävät omia oikeuksiaan järkkymättöminä länsimaisen yksilönvapauden ruumiillistumina, varoittavat veronkorotusten vaaroista, pyrkivät piilottamaan verotietonsa ja esittävät työehtojen ja hyvinvointivaltion alasajoa, ovat tavallisen ihmisen oikeudet kuin halvinta kauppatavaraa. Tästä hyvänä mainintana ovat edellisten esimerkkien ohessa keskustelu lakko-oikeuden rajoittamisesta, johon osallistui vuonna 2018 jopa silloinen pääministeri Juha Sipilä. Ihmisellä kun ei ilmeisesti pitäisi olla edes oikeutta vaatia oikeuksiaan. Kansalla tosin on eri mielipide. Elinkeinoelämän valtuuskunnan kyselyn mukaan 60 % suomalaisista pitää lakko-oikeutta kajoamattomana perusoikeutena. Veikkaan, että Haymarketin työläiset olisivat samaa mieltä.

 

Jo varhaisessa sosialistisessa teoriassa korostettiin, kuinka työväestö kykenee edistämään asiaansa sitä mukaan, kun sen ”luokkatietoisuus” kehittyy. Erittäin tärkeää tämän ymmärtäminen on nykypäivän individualistisessa yhteiskunnassa, jossa perinteisen luokkajaon katoamisestakin on puhuttu. Todellisuudessa luokkaidentiteetit eivät ole kadonneet mihinkään. Vuonna 2018 julkaistu Suomen kulttuurirahaston ja ajatuspaja E2:n teettämä tutkimus suomalaisten identiteeteistä toteaa, että työväestöön kuuluvista ihmisistä 44 % piti yhteiskuntaluokkaansa joko jokseenkin tai erittäin tärkeänä identiteetilleen. Tämän voin havaita helposti myös omassa elinpiirissäni. Yläluokassa vastaava luku tosin oli 60 %. Yläluokka on kaikesta päätellen erityisen luokkatietoista.

 

Vappuna meidän on muistettava, että taloudellinen ja sosiaalinen hyvinvointi ovat pohja jollekin paljon suuremmalle: omanarvontunteelle ja itsekunnioitukselle. Työtätekevien ja tavallisten ihmisten aseman heikennykset nöyryyttävät ja painavat alas. Tähän työväenliike on pyrkinyt vastaamaan. Se ei tavoittele vain materiaalista hyvinvointia, vaan on pyrkinyt aina myös siihen, että ihmisen ei tarvitse todistaa arvoaan kuluttamalla itseään puhki maanomistajan, tehtailijan tai vaikkapa ylikansallisen verkkokauppayhtiön palveluksessa. 

Omasta mielestäni tähän voidaan laskea myös se, että kenenkään ei tarvitsisi kuunnella alentavia nimityksiä ”kassaneideistä”, kuten kansanedustaja Mauri Peltokangas nimitti pääministeri Marinia tai ”laiskanpulskeista syöttöporsaista”, kuten Kauppalehden päätoimittaja taannoin nimitti opiskelijoita, tulevaisuuden Suomen rakentajia. Työväenliikkeen tavoitteena on ollut tehdä ihmisistä aidosti vapaita, itseään toteuttavia oman kohtalonsa mestareita. Siis tunnustaa, että ihmiset ovat arvokkaita sellaisina kuin he ovat. Välineenä tämän tavoitteen saavuttamisessa on ollut kapitalististen tuotanto- ja omistussuhteiden viiltävä kritiikki ja aate, joka tähtää demokratian periaatteiden laajentamiseen myös yhteiskunnan taloudelliselle sfäärille.

 

Jos haluamme, että isovanhempiemme menneisyydestä ei tule meidän sukupolvemme tulevaisuutta, tulee kaikkien tavallisten ihmisten tiedostaa, keitä olemme, mistä tulemme ja mikä on yhteinen päämäärämme. Haymarketin työläisaktivistien aloittama työ paremman maailman puolesta saatetaan loppuun vain, jos yhdistämme voimamme ja nostamme yhdessä rautaisen nyrkkimme ilmaan. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset voivat onnistua tallaamaan yhden tai kaksi ruusua, mutta he eivät pysty pysäyttämään kevään koittoa.

Vapun merkitys on selkeä: Kevät on koittanut!

 

Waltteri Niiranen, Oulu

opiskelija, humanististen tieteiden kandidaatti

Demarinuorten liittohallituksen 1. varajäsen

Kirjoitus on julkaistu Demarinuorten blogissa 1.5.2021

"Lupaan olla raivokas meidän kaikkien puolesta"

Joe Bidenin hallinnon mielenkiintoisin ministeri lienee sisäministeri Deb Haaland. Hän on USA:n historian ensimmäinen alkuperäiskansan edustaja ministerinä, sillä hän on taustaltaan pueblointiaani. Isänsä puolelta hänellä on myös norjalaiset sukujuuret. Sisäministerin vaikutuspiiriin kuuluvat USA:ssa liittovaltion maat, suojelualueet ja luonnonvarojen käyttö. Liittovaltion hallinnoimilla mailla on usein intiaanien heimoalueita ja heidän kulttuurilleen tärkeitä luonnonmonumentteja. Trumpin aikana näillä alueilla auktorisoitiin luonnonvarojen etsintää suojelualueita pienentämällä. Haaland voi siis viedä kehitystä alkuperäiskansojen ja luonnon kannalta terveempään suuntaan. Hän on myös Bidenin hallinnon ainoa edustaja, joka kuuluu demokraattien vasemmistolaiseen progressiivisiipeen (kuten Bernie Sanders ja Alexandria Ocasio-Cortez. Haaland kannattaa höyrysäröstyksen kieltämistä, eli menetelmän, jossa eritellään öljyliusketta ja liuskekaasua kiviaineksen sisästä. Hän myös kannattaa julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään siitymistä USA:ssa. Nämä asiat tosin eivät saa välttämättä kannatusta muulta hallinnolta. Haaland totesi sisäministeriehdokkuutensa vastaanottamistilaisuudessa seuraavaa: 

"... tämä hetki on todella erityinen, kun muistamme sen tosiasian, että entinen sisäministeri asetti aikoinaan tavoitteeksi joko sivistää tai tuhota meidät. Olen elävä testamentti tämän politiikan epäonnistumisesta." 

The Guardian: 27.12.2020

Yleisesti ottaen on mielenkiintoista kuinka alkuperäiskansojen edustajat ovat kaikkein edistyksellisimpiä luonnon suojelijoita. Tämä johtuu varmaankin siitä, että heidän perinteinen elämäntapansa ja elinkeinonsa ovat sidoksissa luontoon. Usein alkuperäiskansat ajattelevat, että luonnosta ei oteta enempää, kuin sinne annetaan. Lisäksi alkuperäiskansat, kuten amerikan mantereen intiaanit ovat usein varsin vasemmistolaisia. Esimerkkinä Deb Haalandin lisäksi vaikkapa Bolivian entinen sosialistinen presidentti Evo Morales. Bolivia ja Ecuador ovat ainoat maat maailmassa, jotka ovat asettaneet luonnon turvaamisen perustuslaissaan valtion perustehtäväksi. Lienee näin, että alkuperäiskansat näkevät oman elinympäristönsä tuhoutumisessa yhteyden erityisesti kapitalistiseen talousjärjestelmään ja kolonialismiin, jotka kulkevat historiallisina ilmiöinä käsi kädessä. Kapitalistinen talousjärjestelmä syntyi, kun amerikan manner löydettiin ja maailmantalous avautui eurooppalaisten löytäessä merireitit aasiaan. Samoin siirtomaiden väkivaltainen valloittaminen alkoi. Kuten eräässä varhaisessa sosialistisessa asiakirjassakin talousjärjestelmämme rajattomuudesta todetaan: kapitalismi ampuu hajalle kaikki kiinanmuurit.

Ei ole siis pelkästään symbolisesti, vaan myös käytännön politiikan kannalta tärkeää, että alkuperäiskansat saavat valtaa yhteiskunnissamme. He ovat hyviä ymmärtämään luonnon arvon ja sen, että talousjärjestelmän ei tule toimia vain rikkaiden ylikansallisten sijoittajien oikeuksien pohjalta. Työläisten ja ympäristön oikeudet ovat tässä määrin yhteneväsiä, vaikka nykypolitiikassa – ei niin järkevät ihmiset – eivät tätä ole kykeneväisiä/halukkaita ymmärtämään. Sen suurempaa nationalismia ei olekaan, kuin oman maan luonnon suojelu tai ajatus siitä, että suurin taloudellinen hyöty työstä kuuluu työntekijöille. Suomalaisillakaan ei ole järjettömän paljon kehumista sen suhteen, miten me pyrimme ymmärtämään saamelaisia, vaikka intresimme ovat yhteneväisiä. hyvänä esimerkkinä tästä on "Ei kaivoksia Suomen käsivarteen"- adressi, joka keräsi viime vuonna 37 000 allekirjoitusta.

Tai kuten Haaland totesi aikaisemmin mainitussa tilaisuudessa: 

"Lupaan olla raivokas meidän kaikkien puolesta."

Mitä pitäisi ajatella kuntavaalien siirtämisestä?

Viime päivinä olen nähnyt useitakin argumentteja kuntavaalien siirtämistä vastaan. Yksi näistä oli historiallinen vertauskuva vuoden 1945 eduskuntavaaleihin, jotka järjestettiin Karjalan evakkojen ollessa vailla pysyvää kotia, Lapin sodan ollessa vielä käynnissä ja Lapin väestön ollessa pakolaisleireillä Ruotsissa saksalaisjoukkojen alta. Nämä seikat toki pitävät paikkaansa, mutta kannattaa muistaa, että tuolloin väistyvää eduskuskuntaa on syystäkin kutsuttu Suomen historiassa nimellä "pitkä parlamentti". Tämä johtuu siitä, että se oli istunut syksystä 1939 ja sen kautta oltiin jatkettu useita kertoja poikkeuslailla. Normaalin syklin mukaan nuo vaalit olisi järjestetty 1943, mutta poikkeusolojen (sodan) vuoksi näin ei tietenkään toimittu. Vuoden 1945 vaalit ovat nimenomaan esimerkki siitä, että poikkeusoloissa vaalien siirtäminen on ollut Suomessa aikaisemminkin mahdollista jopa vuosilla. Nyt ovat myös poikkeusolot, mutta näin pitkälle ei olla menemässä, vaan siirto on kaksi kuukautta. Vertaus on lievästi sanottuna anakronistinen ja tarkoitushakuinen.

Edelliset kuntavaalit 2017 piti järjestää nelivuotisen syklin mukaan jo vuonna 2016, koska edelliset vaalit olivat syksyllä 2012. Ne siirrettiin keväälle 2017, koska vaalit haluttiin järjestää yhteneväisesti, kuten muutkin vaalit alkuvuodesta. Jostain syystä tämä ei herättänyt nykyisissä valittajissa minkäänlaisia tunteita, vaikka perusteluina olivat terveysturvallisuuden sijaan täysin päivämäärälliset seikat. Näin voimme arvioida eri toimijoiden poliittista opportunismia ja/ tai tarvetta kohottaa käsitystä omasta älykkyydestä suuren yleisön silmissä tämän valitettavan, mutta ymmärrettävän siirron tapahtuessa.'

Vaalien siirtämiseen tietysti täytyykin olla mahdollisimman korkea kynnys. Demokratiaan kuulu se, että vaalien ajankohtaa ei voi mielivaltaisesti muuttaa. Tämän sanottuani väitän kenen tahansa tiedostavan ihmisen ymmärtävän, että terveysturvallisuus ei ole mitenkään vähäpätöinen perustelu vaalien siirtämiselle, vaan todella relevantti sellainen. Demokratia ei toteudu myöskään jos ihmiset eivät uskalla äänestää. Ehkäpä kriitikot ovatkin välinpitämättömiä sen suhteen pääsevätkö vaikkapa vanhukset tai sairaat äänestämään laisinkaan.

Asumisen, rakentamisen ja kaupunkiympäristön poliittiset valinnat

“Asuntomarkkinat ovat keskeinen esimerkki siitä, kuinka kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä näkyy Suomessa. Kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia kerryttää varallisuutta omistusasumisen muodossa. Esteenä ovat erityisesti asuntojen nousevat hinnat, epätyypillisten työsuhteiden yleistyminen, varallisuuserot sekä opintojen pidentyminen. Kaikki nämä vaikuttavat sekä yksin että erikseen, mahdollisuuteen saada asuntolainaa pankista,”

Demarinuorilta ja Vasemmistonuorilta tuli vasta varsin ajankohtainen ja reilu vaatimus. Asumisen hintatasosta puhuminen on huomattavasti kypsempi kannanotto, kuin jo aikaisemmassa kirjoiutuksessanikin mainitsemani erään oikeistopuolueen kärkipoliitikon muutaman viikon takainen tapa perustella sosiaaliturvaleikkauksia sillä, että köyhillä tai työläisillä ei pitäisikään olla mahdollista asua korkean hintatason kaupungissa.

On sinänsä täysin perusteltua ottaa kantaa siihen kuiluun, joka on repeämässä omistusasumisen ja vuokra-asumisen välille. Tästä inspiroituneena koen hyödyllisenä asumiseen, rakentamiseen ja kaupunkiympäristöön liittyvien kysymysten tarkastelemisen laajemminkin. Siispä seuraavaksi luvassa hiukan omaa pohdintaani näistä aiheista.

Vaikka kallis asuminen liitetään usein pääkaupunkiseutuun, eivät luonteeltaan negatiiviset ilmiöt ole pelkästään Helsingin ilmiö. Viimeisimpien tietojen mukaan Oulu on ainoa suuri kaupunki, jossa asuntojen hinnat ovat nousseet. Tämä lienee lähinnä korona-ajan erityispiirre. Oulu on tietysti edelleenkin varsin edullinen kaupunki suhteessa etelän kaupunkeihin. Asioihin voidaan kuitenkin vaikuttaa asuntorakentamisen ja kaavoittamisen laadullisilla piirteillä. Nousevia hintoja voidaan tukea esimerkiksi tarkoitushakuisesti rakentamalla mahdollisimman tiiviisti esimerkiksi tornitaloja, kuten viime aikoina on tapana ollut. Näille taloille tyypillistä ovat yleensä minimalistisen pienet yksiöt ja huipulle sijoitetut ”korkeatasoiset asunnot” (koodi-ilmaisu yläluokkaiselle asumiselle). Joskus myös todetaan täysin avoimesti, että kaupunkirakenteen tiivistämisellä tavoitellaan ”maan arvon nousua”.

Tornitalorakentaminen ei ole ristiriidassa ainoastaan, jos pyrkimyksenä ovat kohtuuhintaiset asunnot. Suomalaisen kaupunkirakentamisen kivijalkana on 1960-luvun nopeista kaupungistumisen vuosista lähtien ollut luonnonmukaisuus. Suomessa jopa kaupunkiasuminen on haluttu pitää luonnonläheisenä, metsiä on haluttu jättää asuinalueiden läheisyyteen ja lähiörakentaminen on haluttu pitää väljänä. Tällä on haluttu tukea ihmisten vapaata pääsyä lähiluontoon, jonka on katsottu tukevan fyysistä ja henkistä hyvinvointia. Vastaavasti urbaanin ja tiiviin tiilen ja betonin täyttämän asumisympäristön on perinteisesti katsottu johtavan pahoinvointiin (ja ihan hyvillä perusteilla, ihminen ei voi hyvin, jos hän asuu koirankopissa) samalla, kun se redusoi ihmisen osaksi kasvotonta kaupunkilaista massaa. Tätä kaupunkivastaistakin käsitystä on tukenut toki myös sisällissodan jälkeen poliittisesti, ehkä keinotekoisestikin, konstruoitu talonpoikaisen elämäntavan ihanne ja sen asema osana suomalaisuutta. Joka tapauksessa luonnonläheisyys ja väljyys on oltava periaatteena myös jatkossa. Samoin puistoalueiden rakentamisesta pitää pystyä kauniisti kieltäytymään. Tämä kysymys on noussut esille mm. Tuiranpuiston ja Hupisaarten kohdalla.

Suomessa suuretkin kaupungit on tarkoituksella haluttu pitää mahdollisimman epäsuurkaupunkimaisina. Vaikka on ymmärrettävää, että esimerkiksi kunnallistekniikan rakentaminen, ylläpidon kustannukset ja joukkoliikenne on helppoa järjestää tilanteessa, jossa väestö asuu kaupunkiympäristössä tiiviisti, on sisäistettävä samalla, että Oulun kaltaisen asukastiheydeltään väljän kaupungin tapauksessa liian tiivis itsetarkoituksellisen keskittävä rakentaminen ei johda ainoastaan asuntojen hintojen nousuun ydinalueella ja muihin lieveilmiöihin. Se johtaa nimittäin myös kaupungin sisäiseen alueelliseen eriytymiseen. Niin sanotun ”ydin Oulun” eli alkuperäisen Oulun kaupungin alueella vallitsee kuilu joen pohjoispuolen ja eteläpuolen välillä eteläpuoliskon hyväksi. Pohjoispuoli kärsisi ja näivettyisi liiallisesta tiivistämisestä, koska keskusta on eteläpuolella. Tämä riski realisoituisi myös, jos yliopisto siirtäisi toimintojaan Raksilaan. Lisäksi vuonna 2013 Ouluun liittyneet Haukipudas, Oulunsalo, Kiiminki ja Yli-Ii ja 2006 liittynyt Ylikiiminki jäisivät vielä todennäköisemmin näivettyväksi joutomaaksi. Erityisesti kuntaliitosten jälkeen liitoskuntien asukkaat ansaitsevat politiikkaa, joka tasaa alueellisia eroja. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että tasapainoisen aluekehityksen on oltavat tavoite jatkossakin.

Huolestuttava ilmiö on myös sijoituskeinottelun rantautuminen tonttibisnekseen. Yksityisten vuokratonttien omistajiksi on alkanut hakeutua ”tonttirahastoja”, jotka omistusasemansa avulla voivat päättää tonttivuokran tason, jonka luonnollisesti maksaa jokainen asukas omissa asumiskuluissaan. Rahaston omistuspohja voi ihmisten tietämättä muuttua ja uudet omistajat voivat olla aikaisempia rajumpia tonttivuokran korotuksen suhteen. On epäoikeudenmukaista, jos tavalliset ihmiset joutuvat maksamaan selkänahastaan nousevina asumiskustannuksina sijoittajakapitalistien voitot. Ilmiötä voi ehkäistä välttämällä kaupungin omistamien tonttien myymistä ja kaavoittamalla yksityisten vuokratonttien sijasta kaupungin omistamia vuokratontteja. Nämä ovat poliittisia valintoja.

Oikeistosta ja heidän "periaatteistaan"

Olen pannut merkille, kuinka oppositiossa istuvan kokoomuksen poliitikot ovat omassa periaatteellisuudessaan varsin valikoivia. Oikeistopuolue kritisoi kovasti nykyistä hallitusta siitä, että se ei riittävästi edistä "paikallista sopimisista". Kyseessähän on siis koodi-ilmaisu palkkojen alentamiselle ja irtisanomissuojan heikentämiselle tuoreen tutkimuksen mukaan .

"...Palkanalennuksista haluaa neuvotella paikallisesti jopa 53 prosenttia yritystyönantajista. Irtisanomisista ja lomautuksista haluaa neuvotella paikallisesti yli 60 prosenttia yritystyönantajista."

(Verkkouutiset 23.2.2021)

Mm. kokoomuksen Elina Lepomäki on ottanut "paikallisen sopmisen" pakkomielteisesti sydämen asiakseen. Lisäksi hän on parjannut hallitusta useaan otteeseen "sosialistiseksi". Esim. 30.9.2020 julistamalla, kuinka "sosialismin marssi" täytyy pysäyttää. Hän myös kritisoi Marinin hallitusta vähäisistä työmarkkinauudistuksista. Eli ilmeisesti siitä, että ei olla halukkaita heikentämään irtisanomissuojaa tai leikkaamaan palkkoja? Marinin hallitus taitaa tehdä jotain oikein. Sosialismin marssi alkaa kuulostaa oikeastaan aika houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Saman puolueen Kai Mykkänen ilmaisi 6.2.2021 Helsingin Sanomissa, kuinka valtion talouden tilan parantaminen vaatii leikkauksia sosiaaliturvaan (yllätys!). Kuten arvata saattaa, veronkorotuksiin hän ei ollut valmis, koska se osuisi "työhön ja yrittämiseen". Kuten paikallinen sopiminen, myös tämä on koodi-ilmaisu. Työ ja yrittäminen tarkoittaa todellisuudessa omistamista ja pääomatuloja. Kok. vastustaa esimerkiksi pörssiin listautumattomien yritysten osinkoverovapauksista luopumista (eivät kai he vaan ole Ei-puolue?). Sosiaaliturvan leikkaamisen nämä poikkeusyksilöt uskovat johtavan siihen, että ihmiset mystisesti työllistyvät, kun on pakko mennä töihin elääkseen. Todellisuudessahan asia ei näin toimi. On itsessään kuvaavaa, että he luulevat reaalitodellisuuden toimivan niin, että töihin vain lompsitaan ja asia on kiinni omasta motivaatiosta. Kosketuspinta todellisuuteen taitaa olla aika olematon. Li Andersson totesi jo viime syksynä hyvin, että kokoomuksen vaihtoehtobudjetissaan esittämät 400 miljoonan euron leikkaukset sosiaaliturvaan johtaisivat siihen, että Suomeen tulisi 30 000 uutta köyhää, joista 8000 olisi lapsia. (A-Talk, 3.12.2020, kohta 18:28). 

Mykkänen myös totesi käyttännössä, että pienituloisten ihmisten ihmisten ei kuuluisi asua Helsingissä: 

"On hyvää tarkoittava mutta mahdoton yhtälö, jos meillä voi Helsingin niemellä asua vuodesta toiseen toimeentulotuen varassa.”

"Sivistysporvarit" siis haluavat puhdistaa Helsingin köyhistä ja tehdä pääkaupungissa asumisesta ylemmän säädyn yksinoikeuden. Pienituloiset kelpaavat heille korkeintaan palvelusväeksi. Arvata saattaa, että jos joku lähtisi suusanallisesti määrittelemään, missä hyvätuloisilla ei olisi oikeutta asua, olisi kyseessä saman ryhmän edustajien mielestä yksilönvapauden räikeä rikkominen.

Jos haluaa pienentää julkisen velan suhdetta talouteen, täytyy kasvattaa taloutta. Jos haluaa, että ihmiset eivät elä sosiaaliturvalla, täytyy luoda uusia hyväpalkkaisia työpaikkoja.

Mikään näistä mainitsemistani asioista ei toki ole estänyt sitä, etteivätkö nämä markkinatalouden opinkappaleet kainalossaan juoksevat ihmiset olisi samaan aikaan täysin kykeneväisiä huutamaan suuresti parjaamaansa sosialistista holhousvaltiota apuun, kun kyseessä on yritysten pelastaminen koronavirukselta. Hallituksen yritysten kustannustuet toivotetaan tervetulleiksi ja ehkäpä ne voisivat olla vielä kattavampiakin! Jos kokoomuslaiset todella uskoisivat saarnaamaansa markkinatalouteen, siihen että kysynnän ja tarjonnan lakien täytyy ohjata hintasignaaleja mahdollisimman vapaasti ilman valtion interventiota, ja että yritys kantaa riskin ottaessaan sekä positiiviset, että negatiiviset vaikutukset, olisivat he silloin täysin sujut sen kanssa, että yrityksiä voi mennä myöskin konkurssiin. Nyt näyttää lähinnä siltä, että kokoomuksen suhtautuminen markkinatalouteen on samanlaista, kuin katolisten pappien suhtautuminen selibaattiin: se ei koske minua, vaan kaikkia muita. Markkinakuri on tarkoitettu työläisille, köyhille ja sairaille, yritysten (hyvin toimeen tulevien sellaisten), suurituloisten ja varakkaiden tulee saada nauttia valtiovallan erityissuojelua veronmaksajien piikkiin. Sosiaaliturvaa pitää leikata, suurituloisten veroja ei saa korottaa.

Tai sitten Lepomäen sanoin niin sanottua sosialismin marssia ei todella voi pysäyttää, kun jo oikeistokin kannattaa jonkin sortin sosialismia. Erona oikeiston ja vasemmiston välillä on vaan se, kenelle tämä sosialismi on suunntattu.

Kestävässä kehityksessä taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen kestävyys kytketään yhteen

 Ympäristökysymykset nähdään usein haastavana ongelmana tai poliittisluontoisena kiistakapulana. Ilmastotieteilijät ovat yksimielisiä siitä, että ilmaston lämpeneminen on ihmisen aiheuttama ongelma ja tehokkain tapa vastata tähän on vähentää hiilidioksidipäästöjä. Liian usein ei kuitenkaan havaita sitä suurta potentiaalia, joka piilee siirtymässä kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa: uudet ympäristöystävälliset ratkaisut nimittäin luovat talouteen uutta kysyntää, uusia työpaikkoja ja uusia verotuloja. Onpa kyseessä sitten rakennusten energiatehokkuuteen panostaminen, kaukolämpöverkon laajentaminen, kiertotalous (raaka-aineiden uusiokäyttö), jätteiden poltto uudeksi energiaksi, ruokahävikin vähentäminen tai uusiutuvien energianlähteiden, kuten aurinko- ja tuulivoiman rakentaminen, ovat kyseessä investoinnit, jotka vaativat tekeviä käsiä toteutuakseen.

Hyvä uutinen on se, että tulevaisuus on jo alkanut saapua meille. Pohjois-Pohjanmaa on jo nyt Suomen kuningas esimerkiksi tuulivoiman suhteen: 40 % Suomen tuulisähköstä tuotetaan maakunnassamme. Tuulivoimaloiden kaavoittaminen kunnan maille tarkoittaa kunnalle vuokratuloja, tuulivoimayhtiöt maksavat voitoistaan yhteisöverotuloja ja niiden rakentaminen ja ylläpito työllistävät paikallisia. Moni pieni kunta on pelastanut tuulivoimatuloilla oman taloutensa. Voimaloita voisi rakentaa Ouluunkin lisää. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton TUULI-hankkeessa maakuntakaavaan on kartoitettu tuulivoimaloita varten alueita niin, että ne eivät häiritse paikallista asutusta.

Ympäristöystävälliset teknologiat vähentävät ympäristön kuormitusta, turvaavat monipuolisen luonnon, lisäävät ihmisten hyvinvointia ja toimivat samaan aikaan talouden sektorina, joka synnyttää matalammin koulutetuille ihmisille työpaikkoja, joiden määrä on tunnetusti vähentynyt, kun globaalin kapitalismin aikana tuottavia teollisuustyöpaikkoja on siirretty halvempien kustannusten perässä Aasian ja Etelä-Amerikan maihin.

Tämä visio on kiinni toteuttamisen rohkeudesta. Suomessa Lahti on valittu Euroopan ympäristöpääkaupungiksi vuonna 2021. Lahdessa 99 % kotitalousjätteestä päätyy hyötykäyttöön, kaupunki lämmitetään kierrätyspolttoaineella ja se on leikannut hiilidioksidipäästöjään 70 % vuoden 1990 tasoon nähden. Hankkeen myötä Lahteen on syntynyt niin paljon vihreitä työpaikkoja, että sektori kärsii työvoimapulasta. Meidän Oulussa tulisi tähdätä samaan.

Oulun täytyy hyödyntää oma luontonsa kansalaisten hyvinvoinnin lähteenä. Esimerkiksi Oulun vesistöjä, kuten Oulujoen jokivartta ja suistoa ei saa nähdä hinnakkaiden asuntojen ja tornitalojen sijoituskohteena, vaan se täytyy hyödyntää virkistyskäytön, ulkoilun, liikunnan, palveluiden, ja tapahtumien kivijalkana. Sama koskee sisävesistöjä, kuten Kuivasjärveä ja Pyykösjärveä. Myös näiden järvien kunnossapitoon tulee panostaa, jotta veden laatu paranisi ja ravinnepitoisuus vähenisi. Näin estetään esimerkiksi sinilevän kukinta. Myös merenranta-alue tulisi hyödyntää nykyistä monipuolisemmin kansalaisten yhteiseksi iloksi.

Kestävä kehitys tarkoittaa sitä, että taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen kestävyys kytketään yhteen. Nämä teemat ovat Yhdistyneiden Kansakuntien jakamia periaatteita ja niiden n näyttävä läpileikkaavasti myös paikallisessa päätöksenteossa.

Poliittiset hirviöt saavat voimaa eriarvoistumisesta

Ääriryhmien onnistunut tunkeutuminen Yhdysvaltojen kongressitaloon on osoittanut, kuinka helposti demokraattista järjestelmää voi uhata. Äärioikeisto on ilmiönä inhottava ja herättää monessa kysymyksen, miten ihminen voi päätyä kannattamaan sellaista liikettä? Aidon humanistin täytyy kuitenkin ymmärtää näitä ihmisiä. Silloinkin, kun katsoisi heidän johtopäätöksensä täysin vääriksi.

Kreikkalainen ekonomisti Yanis Varoufakis on joskus todennut osuvasti, että talouden deflaatiospiraali on parasta kasvupintaa poliittisille hirviöille. 1930-luvun laman tuoma kurjuus nosti Hitlerin valtaan Saksassa. Talousvaikeudet nostivat Slodoban Milosevicin serbinationalismia Jugoslaviassa ja 2008 finanssikriisin jälkeen moderni äärioikeisto, kuten herra Trump ovat kasvattaneet suosiotaan.

Historiallista ja nykyistä äärioikeistoa yhdistää se, että he lupaavat palauttaa nöyryytetyille itsetunnon. Hitler, Mussolini ja Trump lupasivat ihmisille, että he saisivat olla uudelleen ylpeästi saksalaisia, italialaisia ja amerikkalaisia. Kansallistunne ja yhteinen vihollinen, yleensä ulkomaalainen sellainen tai jonkin vähemmistöryhmän syyllistäminen ovat ihmisten primitiivisiin osiin vetoavia aseita sukupolvesta toiseen.

Kannattajakuntaa ääriryhmille ovat ihmiset, joiden asema on nopeasti heikentynyt ansiotason laskun ja eriarvoistumisen myötä. 2000-luvun alun latinalaisessa Amerikassa usko demokratian toimivuuteen oli maailman alhaisinta. Samaan aikaan maanosa oli kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n sanelemien talousohjelmien, kuten leikkausten ja yksityistämisten runtelema. Kollektiivisen nöyryytyksen kohteeksi joutuneet ihmiset menettävät luottamuksensa yhteiskuntaan ja alkavat kaivata vahvaa johtajaa.

Kaikki yhteiskunnat eivät automaattisesti muutu diktatuureiksi, mutta demokratian kestävyys on vaihtelevaa. Unkarissa ja Venäjällä Viktor Orban ja Vladimir Putin ovat onnistuneet kaappaamaan poliittisen koneiston, oikeuslaitoksen ja median haltuunsa vain muovatakseen maansa parlamentaarisiksi diktatuureiksi. Kuten maanjäristykselle altistuvat rakennukset, myös instituutiot kestävät järähdyksiä vaihtelevasti. USA:n demokratian pelastukseksi onkin saattanut koitua juuri vahvat instituutiot.

Suomi on poikkeuksellisellakin tavalla selvinnyt itsenäisyytensä aikana suurista vaikeuksista. Sisällissota päättyi henkisesti jakaantuneen, mutta demokraattisen kansakunnan syntyyn. Mäntsälän kapina kukistettiin radiopuheella. Emme ole olleet koskaan diktatuuri. Toiseen maailmansotaan osallistuneiden Euroopan maiden pääkaupungeista vain kolmea ei miehitetty: Lontoota, Moskovaa ja Helsinkiä. Me kestämme järistyksiä ja saamme olla siitä ylpeitä.

Naiiveja emme silti saa olla. Jos jokin asia voi lyödä bensaa autoritaarisuuden liekkeihin, niin epätasainen talouskehitys. Ekonomisti Sixten Korkman kirjoitti 20.12.2020 Helsingin Sanomien kolumnissaan populismin olevan varoituskello, joka vaatii asettamaan politiikalle uusia vaatimuksia. Näiksi vaatimuksiksi hän nimesi julkisten palveluiden vahvistamisen ja eriarvoisuuden vähentämisen. Koronakriisissä Suomi on elvyttänyt ja ottanut iskun julkisen vallan harteille, mutta näiden periaatteiden on kannateltava käytännön politiikkaa kriisin jälkeenkin. Samalla on muistettava, että demokratia ei ole vain väline, vaan itsessään arvokasta.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä 28.1.2020 ja Debatti-verkkomediassa 1.2.2020

Hyvää ei saa halvalla

 

”Oulun kaupungin Tilakeskus-liikelaitoksen johtaja Jouko Leskinen kaipaa radikaalia muutosta rakentamisen valvontaan kunnissa. Oulussa on havaittu sisäilma- ja kosteusongelmia esiintyvän erityisesti sellaisissa kiinteistöissä, joiden rakentamisessa tai peruskorjaamisessa on käytetty ostopalveluna hankittua ulkopuolista valvojaa.” (Kaleva 19.2.2017 https://www.kaleva.fi/oulun-tilakeskuksen-johtaja-rakentamisen-valvonta/1656268 )

Oulun Tilakeskuksen johtaja totesi vuonna 2017, että yksityisten konsulttien hyödyntäminen rakentamisen valvonnassa on ongelmallista. Hänen mukaansa rakennusvirheitä ja niistä aiheutuvia ongelmia pystyttäisiin ennaltaehkäisemään tehokkaammin, jos rakentamista valvottaisiin kunnan virkamiestyönä. Konsultti pyrkii tekemään vain sopimukseen ennalta kirjatut asiat ja tämä kilpailutetaan yleensä halvan hinnan eikä laadun perusteella.

Rakentamisen valvonnan ottaminen kunnan omaksi työksi varmasti maksaisi, mutta pitkällä tähtäimellä se voisi ehkäistä ongelmia ja kustannuksia. Suomessa on yleisesti puhuttu rakentamisen huonosta laadusta. Upouudet rakennukset saattavat kohdata kosteusongelmia muutama vuotta valmistumisen jälkeen. Epäterveellinen sisäilma on puolestaan kansanterveyskysymys. Jos rakentaminen olisi laadukkaampaa, säästäisivät korjauskulujen minimointi ja terveysvaikutukset vuosien varrella paljon rahaa. Säästöön jääneiden resurssien mittakaava olisi todennäköisesti paljon suurempi, kuin mitkään niistä ”säästöistä”, joita kaupunki nyt puuhaa.

Halpa ei usein ole laadukasta. Taloudellisissa kysymyksissä on syytä arvioida vaikutuksia kauaskantoisesti. Näin voidaan havaita, että mekaaninen säästötoimenpide voikin synnyttää lisäkustannuksia ja puolestaan fiksusti tehty investointi voi maksaa itsensä takaisin.

Yhteiskunta on ihmisten työtä – Jos jokin ei toimi, se täytyy korjata

 Kuntavaaliehdokkuuden esittelykirjoitus on julkaistu Oulun Demareiden verkkosivuilla 9.12.2020

_____

Olen Waltteri Niiranen. Olen 23-vuotias Oululainen ja olen asunut Oulussa koko ikäni. Opiskelen yleistä historiaa Oulun Yliopistossa. Aloitin tänä syksynä maisterivaiheen opinnot. Sitä ennen sain humanististen tieteiden kandidaatin paperit.

Olen liittynyt puolueeseen vuonna 2013. Vaikutan Demarinuorissa ja Demariopiskelijoissa. Olen Oulun Demariopiskelijoiden ja Pohjois-Suomen Demarinuorten hallituksissa. Viime elokuussa tulin valituksi myös Demarinuorten liittohallitukseen Lahden liittokokouksessa. Demarinuorissa toimin viestintätiimissä ja Kansainvälisen politiikan työryhmässä.

SDP:ssä arvostan sen kiistatonta vaikutusta Suomen muuntamisessa hyvinvointivaltioksi. Minulla on vahva käsitys siitä, että politiikkaa pitää tehdä tavallisen ihmisen ehdoilla. Oulussa meidän tulee investoida omaan hyvinvointiimme, eikä tehdä lyhytnäköisiä leikkauksia. Ateria- ja puhtauspalvelut, koulusihteerit ja digipalvelut on palautettava kaupungille. Työntekijöitä ei pidä nähdä osina koneistossa, vaan kaupungin kivijalkana.

Oulussa puhutaan paljon vaikeasta taloustilanteesta. Me puhumme kuitenkin mieluummin julkisen talouden velkaantumisesta, mutta emme sen aiheuttajasta. Kaupunki ei käytä liikaa koulutukseen, terveyteen, kulttuuriin tai työntekijöihin, vaan sillä on krooninen verotulojen vaje. Paras tapa pienentää julkisen velan suhdetta on kasvattamalla taloutta ja luomalla työpaikkoja. Ongelmien ennaltaehkäisy on paras säästökeino.

Iso kysymys Oulussa on yliopiston siirtyminen Raksilaan. Itse kannatan Linnanmaan kampuksen jatkoa. Nykyinen kaupunkirakenne tarjoaa paremmat mahdollisuudet vetovoiman kehittämiselle. Nykyinen kampus tarjoaa hyvän mahdollisuuden tilojen uusiokäytölle tulevaisuudessa. Vanhan käyttäminen fiksusti on nykyajan kiertotaloutta. Liikenneyhteyksiin ja OAMK:in toimintoihin on investoitu myös paljon. Siirtyminen näivettäisi joen pohjoispuolta ja eriarvoistasi Oulua alueellisesti. En usko konsulttipöhinän etäopetuksesta olevan hyvä visio korkeakoulutukselle. Puusta rakennetulle päärakennukselle tai webbikameralle ei voi ulkoistaa ihmisten kasvattamista alansa asiantuntijoiksi. Sen voi tehdä vain laadukkaalla koulutuksella ja tutkimuksella.

Oulun pitää ottaa tavoitteekseen edistää kuuden tunnin työpäivää Sanna Marinin viitoittamalla tiellä. Business Oulun tulisi tukea yrityksiä tässä siirtymässä. Myös kaupunki voisi kokeilla tätä, kuten Göteborg on tehnyt Ruotsissa.

Jos minut valittaisiin valtuustoon, nostaisin esille ympäristökysymykset. Oulun täytyy toteuttaa ekologisen jälleenrakennuksen ohjelma investoimalla joukkoliikenteeseen, uusiutuviin energianlähteisiin, kiertotalouteen, rakennusten energiatehokkuuteen ja ruokahävikin vähentämiseen. Olemalla ekologisesti kestävä kaupunki otamme vastuuta ympäristöstä, mutta luomme myös edellytyksiä uusille työpaikoille ja verotuloille.

Meidän pitää puuttua nuorten syrjäytymiseen. Hyvä alku olisi kouluväkivallan vastainen ohjelma. Henkisen ja fyysisen väkivallan kitkemistä varten tulisi luoda standardit ei vain puuttumiselle, vaan myös ehkäisemiselle ja jälkiseurannalle.

Me olemme rakentaneet kirjaston merelle, yliopiston suolle ja sataman maalle. Meidän ei pidä tehdä asioita siksi, koska ne ovat helppoja, vaan siksi, koska ne ovat vaikeita.

Waltteri Niiranen

Paras tapa kitkeä väkivaltaa on antaa nuorille mahdollisuus toteuttaa unelmiaan

Suomessa on herätty puhumaan nuorten väkivallasta ja rikollisuudesta. Julkisessa keskustelussa jotkut ovat piirtäneet suoran viivan maahanmuuton ja ilmiön välille osan tekijöistä ollessa maahanmuuttajataustaisia. Osa puolestaan on katsonut keskustelun olevan pelkistävää nuorisorikollisuuden ollessa maassamme laskussa. Aiheen politisoituminen estää meitä helposti keskittymästä ratkaisuihin. 

Itselläni pisti silmään erityisesti Ilta-Sanomien Timo Paunosen kolumni, ”Suomi kulkee jo Ruotsin tietä – nuorten raaka katuväkivalta kertoo pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistumisesta”. Kun puhumme rikollisuudesta, tulee meidän puhua syrjäytymisestä. Ja kun puhumme syrjäytymisestä, tulee meidän ymmärtää niitä syitä, jotka aiheuttavat syrjäytymistä. Pienituloisuus, työttömyys, matala koulutustaso, perhetaustan ongelmat, syrjintä ja kiusaaminen joitakin mainitakseni, asettavat ihmisen alttiimmaksi syrjään jäämiselle, rikollisuuteen ajautumiselle, päihteiden käytölle, yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille. Jos osalle nuorista nämä ilmiöt ovat arkipäivää, onko hyvinvointiprojektimme epäonnistunut?

Presidentti Tarja Halonen on joskus todennut, että hyvinvointivaltion idea on taata kaikille samat perusedellytykset elämään, koska kukaan meistä ei voi valita vanhempiaan. Hän ei voisi olla enempää oikeassa. Kun tarkastelemme suomalaista hyvinvointivaltiota, havaitsemme kuitenkin, että sen lupaus ei toteudu, kuten olisi tarkoitus. Kalevi Sorsa-säätiö julkaisi tänä vuonna Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020-raportin. Siinä todetaan, kuinka hyvinvointivaltion rakentamisen vuosina 1966–1990 tuloerot Suomessa pienenivät ja alimman tulokymmenyksen tulot kasvoivat eniten. Kehitys oli 1990–2017 välillä päinvastaista: suurituloisimman prosentin tulot kasvoivat eniten. Vedenjakajana on 1990-luvun lama.

Kun Tilastokeskuksen mukaan lapsiköyhyysaste oli vuonna 1994 4,2 %, vuoteen 2018 mennessä se oli noussut 10,5 %:iin. Suurinta lapsiköyhyys on yksinhuoltajaperheissä. Varakkain kymmenys omisti Suomessa 37 % kaikesta nettovarallisuudesta vuonna 1987. Vuonna 2016 osuus oli jo 47 %.

Ilta-Sanomien Paunonen on väärässä. Katuväkivalta ei ole merkki hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistumisesta, vaan sen periaatteista luopumisesta. Ruotsin ongelmalähiöt ymmärrettävästi kiinnittävät huomiomme, mutta tulee muistaa, että Ruotsi on sosialidemokraattisen kansankodin sijasta nykyään yhteiskunta, jossa on voittoa tuottavia yksityiskouluja ja perintöveron aste on pyöreät nolla prosenttia. Esim. Saksassa perintövero lähisukulaisen osalta voi olla korkeimmillaan 30–43 %. Suomessakaan ei ole enää varallisuusveroa. 

Miten tämä liittyy sitten syrjäytymiseen? Presidentti Halosen painottamat perhetaustaa tasapainottavat ja yhteiskuntaan integroivat tekijät, kuten nuorisotyö, harrastustoiminta, kouluterveydenhuolto, varhaiskasvatus ja koulutus rahoitetaan verovaroista. Ekonomisti Thomas Piketty on todennut varallisuuden ja suurten tulojen aliverottamisen johtavan sosiaalisen turvaverkon harventamiseen. Tätä politiikkaa nykypäivänä edustavat opposition kokoomus miljardin veronkevennyksineen ja perussuomalaiset lupaamalla veroalella ”dynaamisia vaikutuksia”. Ratkaisujen sijaan oikeisto tuhoaisi veropohjaa edelleen rapauttamalla kaiken, mitä me suomalaiset pidämme tärkeänä. Ajatukset siitä, kuinka rikkaiden tulisi maksaa enemmän omastaan ja että me kaikki voitamme parantamalla sosiaalista koheesiota tulee nostaa uuteen kunniaan. 

Niille suomalaisille, jotka pelkäävät erilaisten ihmisten muuttavan maatamme on todettava, että eri etniset ja uskonnolliset ryhmät ovat aina olleet osa Suomea. Hyvänä esimerkkinä Talvi- ja jatkosodassa palvelleet juutalaiset ja islaminuskoiset tataarit. Kalevi Sorsa-säätiön tutkimus on todennut rasismin olevan yksi syrjäytymistä edistävä tekijä. Perustuslakimme yhdenvertaisuuspykälä turvaa kaikille ihmisille tasavertaisen kohtelun. Syrjiminen ei ole isänmaallisuutta, vaan epäsuomalaisin asia, jonka voi tehdä.

Kantasuomalaisen voi olla vaikea ymmärtää, miltä rasismi tuntuu. Meissä kaikissa on kuitenkin ominaisuuksia, joita voidaan pitää erilaisuutena ja joiden perusteella meitä voidaan kohdella huonosti. Hyvä esimerkki tästä on kouluväkivalta henkisessä ja fyysisessä muodossa. Syrjintä voi koskea ketä tahansa ja se on koko kansan ongelma. 

Väkivaltaista käyttäytymistä ei koskaan tule hyväksyä, mutta sen aiheuttaja täytyy ymmärtää. Mikäli haluamme kasvattaa lapsista ja nuorista vastuullisia ja yhteisöön sosiaalistuneita yksilöitä, voi se tapahtua vain terveessä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Me kaikki olemme vastuussa siitä, onko yhteiskuntamme myötätuntoinen ja näemmekö nuoren jonkun lapsena, päihderiippuvaisen jonkun sisaruksena tai syrjäytyneen jonkun entisenä koulukaverina.

Lyhyellä tähtäimellä meidän on helppo puhua kovista keinoista ja rangaistuksista. Nekin ovat osa keinovalikoimaa, mutta pitkällä tähtäimellä ratkaisujen on oltava toiset. Paras tapa hankkiutua eroon rikollisuudesta on antaa nuorille mahdollisuus toteuttaa unelmiaan. Unelmia omasta työstä, toisen asteen opiskelupaikasta, korkeakouluun pääsystä, arvokkuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteesta. Ja unelmien pohjana on oltava edellytykset niiden toteutumiselle.

Kirjoitus on julkaistu 26.11.2020 Demarinuorten blogissa

Tosi-TV presidentti sai maistaa omaa lääkettään

 7.11.2020 kävi ilmeiseksi, että Donald Trump hävisi USA:n presidentinvaalit ja hänen demokraattinen haastajansa entinen Barack Obaman varapresidentti Joe Biden nousee Yhdysvaltain 46. presidentiksi. Vaikka en amerikkalaisessa kaksipuoluejärjestelmässä samaistu kumpaankaan puolueseen kovin vahvasti, on ilmeistä että demokraatit ovat se puolue, joka kaikista epäkohdistaankin huolimatta tietää ilmastonmuutoksen olevan uhka ihmiskunnalle, joka pyrkii rakentamaan ihmisten välille siltoja muurien sijaan ja joka on sitoutunut osaksi demokraattista prosessia. 

Donald Trump on tähän mennessä kiistänyt vaalien tuloksen ja syyttänyt sitä vilpilliseksi. Hänen rasisminsa ja veljeilynsä äärioikeiston viharyhmien kanssa tekvät hänestä autoritaarisen ja demokratiaa uhkaavan henkilön. Trumpin äärimmäinen narsismi yhdistettynä hänen tosiasioista piittaamattomaan politiikkaansa on USA:n sisäpolitiikan lisäksi ollut uhka myös koko ihmsikunnalle. 

Vaikka suhtaudun välillä kriittisesti myös Joe Bideniin, voin suurella ilolla todeta, että maailman tulevaisuus näyttää nyt paremmalta ja tulevat sukuplvet ovat kiitollisia siitä mitä on tapahtunut: hyvä on voittanut ja paha on hävinnyt. Tosi-TV presidentti on saanut maistaa omaa lääkettään. Tämä Demarinuorten julkaisu, jonka ideaan allerkijoittaneella Demarinuorten viestintätiimin jäsenellä oli osuutensa, summaa varmasti enemmistön tuntemukset tilanteesta hyvin.

Joe Biden on parempi vaihtoehto kuin Trump – Mutta moni asia psysyisi hänen johdollaan ennallaan

USA:n presidentinvaalit lähestyvät ja Bidenin voitto näyttää mahdollisesta.

Biden on parempi vaihtoehto, kuin nykyinen ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaava pellefasisti valkoisessa talossa. Trump ei kunnioita demokratiaa ja on sanonut vaalituloksen olevan vilpillinen, jos hän jostain kumman syystä sattuu häviämään. Trump ei myöskään myönnä ilmastonmuutoksen olevan maailman tiedemiesten konsensuksen mukainen ihmiskunnan olemassaolon uhka ja hän veljeilee avoimesti äärijärjestöjen kanssa. Biden on kiistatta parempi vaihtoehto suhteessa tähän. Mutta tietynlaisen Status Quon hän säilyttäisi. Jos Biden voittaa niin arvioisin, että liittovaltio ei USA:ssa tule jatkossakaan neuvottelemaan lääkkeiden hinnoista lääkeyhtiöiden kanssa, (hinnat ovat kaksi kertaa suuremmat, kuin Kanadassa), tulo-ja varallisuuserot jatkavat kasvuaan, amerikkalaisen työläisen keskipalkka pysyy 70-luvun tasolla, julkista terveydenhuoltoa ei tule (Biden painotti itse näin vaaliväittelyssä) ja USA:n ulkopolitiikka jatkuu niiltä osin perinteisillä raiteillaa, että esimerkiksi Palestiinan miehitys Israelin toimesta saa todennäköisesti jatkua.

USA:ssa niin sanotut markkinatalouden periaatteet on iskostettu koko poliittiseen koneistoon ja yhteiskunnan kehittäminen nähdään teknokraattisena manageeraamisena osana tätä viitekehystä. Tätä tukee myös USA:n vaalirahalainsäädäntö. On kuvaavaa, että Obaman yksityisiin sairausvakutuuksiin pohjautuva terveydenhuoltouudistus perustuu republikaaneja lähellä olevan konservatiivisen Heritage Foundationin malliin 1980-luvulta. Republikaanien Mitt Romney toteutti saman mallin Massachusettsin osavaltiossa 2000-luvun alussa. Siinä missä republikaanit ovat liukuneet poliittisesti äärioikealle, ovat demokraatit, kuten Clinton, Obama ja Biden, ottaneet entisten maltillisten republikaanien paika USA:n poliittisessa kentässä. Barack Obama on jopa itse verranut itseään 80-luvun maltilliseen republikaaniin Univisionin haastattelussa vuonna 2012.

Onneksi demokraattien vasen laita ei jatkossakaan tule katoamaan mihinkään. Bernie Sanders ja Alexandria Ocasio-Cortez eivät suostu pitämään suutansa kiinni oman yhteiskuntansa tai maailman epäkohdista.

Mutta tätä ennen veikkaan, että noin viikon päästä voimme sanoa Trumpille "You're fired!". Tosin sillä edellytyksellä, että äänet saadaan laskettua.

Oulun ulkoistamispolitiikka – talouden ja demokratian irvikuva

Oulu on päättänyt "säästötoimenpiteenä" ulkoistaa Ateria- ja puhtauspalvelut, ICT-palvelut ja koulusihteerit. Näistä koulusihteerit ulkoistetaan kuntaomisteiselle Monetralle. Ammattiliitoista JHL ja Jyty, ovat äänekkäästi vastustaneet toimia mm. esittämällä omat säästöratkaisunsa ilman ulkoistuksia. Kun kaupunki ei näihin ehdotuksiin reagoinut, alittivat liitot ensin yhden päivän ja myöhemmin viikon kestävän lakon Oulussa. Lakon aikana tiettävästi lakkoilevia työntekijöitä on uhkailtu irtisanomisella (joka on laitonta).

JHL on ottanut kantaa ateria-ja siivouspalveluiden ulkoistamiseen seuraavasti:

"Oulun suunnitelmat ovat häikäilemätöntä työehtoshoppailua ja leikkaisivat toteutuessaan 1800 euroa kuukaudessa tienaavien palkkoja. Kaupungin talousjohtaja on mediassa kertonut, että merkittävimmät säästöt syntyisivät työvoimakustannuksista. " (JHL ja Jyty vastustavat Oulun törkeitä ulkoistamissuunnitelmia)

Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto Jyty mm. toteaa puolestaan seuraavaa: 

"Suurena uhkana on, että esimerkiksi sellainen koulusihteerien tekemä työ, joka nyt tehdään joustavasti arjessa, muuttuu Monetralla lisätyöksi ja maksulliseksi. Tämä ei voi olla hyvä ratkaisu myöskään Oulun kaupungin kannalta, joka epätoivoisesti etsii säästöjä henkilöstön kukkarosta. Vaarana on myös, että koulusihteereiden työt vain siirtyvät opettajien ja rehtoreiden tehtäväksi." (Jyty: Oulun koulusihteerien työtä ei tule ulkoistaa Monetralle)

Yksityistäminen ja ulkoistaminen eivät tuota säästöjä. Yksityisen yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajalleen ja tendenssinä on irrottaa ylijäämä joko työntekijöiden palkoista, palvelun laadusta, myöhemmin korotetusta hinnasta tai potentiaalisesti kaikista edellä mainituista. Ulkoistamisella aiheutetaan lisää kustannuksia, kun palvelun laatu ja työntekijän asema heikkenevät. Samaan aikaan omistaja taatusti nauraa matkalla pankkiin. Yhtään lisää verotulojakaan ei kaupungille tästä tule. Ehkä päinvastoin, jos uusi omistaja päättää leikata palkkoja tai irtisanoa työntekijöitä.

Kuntaomisteisille toimijoille ulkoistamisessa on samassa määrin omat ongelmansa, kuten kaikessa ulkoistamisessa. Ulkoistamisessa ei luovuta ainoastaan palvelusta ja työntekijöistä, vaan myös kontrolli ja kustannukset siirtyvät ulkoiselle toimijalle. Jos kustannuksista ei vastata itse, ne nousevat varmasti. Ja jos kustannukset nousevat, on itsestään selvää, että tavoitteet säästöistä eivät toteudu. Ja politiikka, joka ei saavuta itselleen asettamia tavoitteita ei luonnollisesti ole kovin toimivaa.

Tällaisissa kysymyksissä mitataan, kuka on yhteisen edun puolella ja kuka markkinoiden asialla. Kuka on työntekijän kaveri ja kuka pääoman liittolainen. Työntekijät ja hyvinvointi tarvitsevat puolestapuhujansa, kun osa päättäjistä on valmis alistumaan yksityisen voitontavoittelun puolelle yleisen edun kustannuksella. Oulussa ja muuallakin. Suomessa on 1990-luvulta lähtien nähty niin paljon lyhtnäköisen uusliberalistisen politiikan tuhoisia jälkiä, että meillä ei ole varaa toistaa samoja virheitä enää uudelleen. Pienituloisuus ja pahoinvointi ovat lisääntyneet ja varallisuuserot kasvaneet. Samalla palkkojen osuus kansantulosta on pienentynyt ja pääoman osuus kasvanut.

On itsessään täysin absurdia, että Oulun kaupunki on tilannut yksityiseltä (ilmeisesti kokoomustaustaiselta) konsultilta säästölistansa, jota se on alkanut toteuttamaan. Yksinkertaisesti todettuna: kaupunki on maksanut konsultille, jotta hän kertoisi mistä meidän pitää säästää. Yksi argumentti säästölistan tilaamiseen Perlaconilta on ollut se, että kaupungin päättäjät eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen taloudellisista toimista. Tämä ei näytä pitävän paikkaansa sikäli, että oikeistoenemmistöinen valtuusto hyväksyi kaikki edellä mainitut ulkoistukset. Ja esim. vuonna 2014 käydyt henkilöstöä koskeneet YT-neuvottelut (joiden yhteidessä kaupunki rikkoi lakia), kuten aikaisemmatkin henkilöstöön kohdistuneet säästötkin osoittavat, että päätöksentekokyvyn puutteesta ei ole kysymys. Kysymys on pikemminkin siitä, että tulopuolen toimien tarkastelun sijaan halutaan leikkauksista, ulkoistamisesta ja yksityistämisestä tehdä ns. "objektiivinen" tai "puolueeton" tapa hoitaa taloutta. Ilmeisesti edes poliittinen oikeisto, kuten keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset eivät kehtaa seistä itse kannattamansa politiikan takana. Konsultin selän taakse piiloutuminen on aina helpompaa. Kuka tahansa ymmärtää, että demokratiassa päätöksiä tekevät kansan valitsemat päättäjät, eivät Perlaconin konsultit. Jos päättäjä ei miellytä, voi hänet äänestää ulos.

Väitän kenen tahansa ymmärtävän, että talouspolitiikkaa pitää harjoittaa useiden eikä harvojen ehdoilla. Kuka tahansa ymmärtää, että työllisyys ja verotulot auttavat taloutta enemmän, kuin ykstityistäminen ja ulkoistaminen. Kuka tahansa ymmärtää, että investointi laatuun ja panostus ennaltaehkäisyyn on aina parempi säästökeino, kuin julkisten menojen leikkaukset. Kuka tahansa ymmärtää, että kaupungin työntekijät ovat voimavara, eivät kuluerä.

Edesmennyt Ministeri Matti ahde (sd.) sanoi joskus viisaasti puhuessaan sosialidemokraattien historiallisesta tehtävästä: "Meidän tulee edustaa aina kansaa markkinoihin päin." Tätä politiikan periaatetta toivoisin noudatettavan nykyistä paremmin. Otan itselleni kuntavaaliteemaksi Oulun valtuuston 5.10.2020 päättämien ulkoistusten perumisen.

Oikeudenmukaisuutta ei saavuteta kerjäämällä, vaan taistelemalla – Demarinuorten uusi liittojohto valittu

Elokuun 28.–30. päivät vierähtivät osaltani Demarinuorten liittokokouksessa Lahdessa.

Koronan vuoksi järjestelyt olivat poikkeukselliset, koska käytössä oli kaksi eri kokoussalia ja niiden välillä etäyhteys. Videoyhteyksiin oltiinkin tosin panostettu varsin paljon. Olin itse ehdolla Demarinuorten liittohallitukseen ja pääsin osallistumaan varsin laadukkaaseen vaalipaneeliin, jossa meitä ehdokkaita tenttasi Eduskunnan Tiedusteluvalvontavaliokunnan pj. lahtelainen kansanedustaja Mika Kari.

Tulin valituksi liittohallitukseen ensimmäiseksi varaedustajaksi kaudelle 2020-2022. En liene ollut järin hyvin tunnettu Demarinuorten valtakunnallisella tasolla tähän mennessä, vaikka demari olenkin ollut jo verrattain pitkään. Siihen nähden tulokseni oli yllättävän hyvä. Liittokokouksessa valittiin liitolle uusi puheenjohtaja, kaksi varapuheenjohtajaa, kahdeksan liittohallituksen varsinaista jäsentä ja neljä varajäsentä, joista itse olen siis nyt järjestyksessä ensimmäinen.

Liittohallitusehdokkaana painotin kolmea teemaa, joita mielestäni Demarinuorten tulee edistää politiikassaan: nuorten mielenterveysngelmien ja syrjäytymisen ehkäisyä, yhteiskunnallisten erojen kaventamista ja kansainvälisyyttä. Syrjäytymisen ja mielenterveysngelmien ehkäisyä, koska nuoret ovat Suomen tulevaisuus ja kansallisaarre. Yhteiskunnallisten erojen, kuten tulo- ja varallisuuserojen kaventamista, koska talousjärjestelmän tulee hyödyttää aina useita, ei harvoja. Kansainvälisyyttä, koska maailmaa ei voi koskaan ymmärtää liikaa, mutta sitä voi aina ymmärtää liian vähän.

Ilmaisin esittelupuheenvuorossani liittokokouksessa periaatteen, jota pidän kantavana periaatteena politiikassa ja edellä mainitsemissa teemoissani. Sen pohjalta on myöskin hyvä jatkaa eteenpäin:

Oikeudenmukaisuutta ei saavuteta kerjäämällä, vaan taistelemalla.

Miksi Sanna Marin on hyvä pliitikko?

Nykyisestä pääministeristämme Sanna Marinista (sd.) on tullut nopeasti poikkeuksellisen suosittu poliitikko. Kantar TNS:n Helsingin Sanomille toteuttama gallup osoitti vastikään, että 80 prosenttia suomalaisista ajattelee Marinin onnistuneen hyvin tehtävässään. Suomalaisista poliitikoista ainoastaan presidentti Niinistö yltää korkeampiin lukemiin (87 prosenttia).

Moni arvioi Marinin suosion perustuvan lähinnä siihen, kuinka hänen hallituksensa on hoitanut Koronaviruksen aiheuttamaa poikkeustilaa. Pääministeri on erityisesti ollut esillä useissa tiedotustilaisuuksissa, joissa hallituksen ministerit esittelivät säännöllisesti rajoitustoimia, suosituksia taloudellisia toimia ja lopulta poikkeusolojen asteittaista purkamista. Itse kuitenkin väitän, että pelkkä viruspandemia ja julkisuus eivät selitä Sanna Marinin suosiota. Monissa maissa valtaa pitävät poliitikot ja hallitukset ovat nostaneet susiotaan, mutta esimerkiksi USA:n presidentti Trumpin suosio on alun hyppäyksen jälkeen laskenut. Asiaan saattaa liittyä hänen taipumuksensa osoittaa totaallista irtautumista reaalitodellisuudesta esimerkiksi "desinfiointiainetta suoneen"- tyylisillä lausunnoillaan. Pelkät poikkeusolot eivät riitä. Myös sillä on väliä miten kriisi on hoidettu. Suomi on selvinnyt todella hyvin koronaviruksesta. Kirjoitushetkellä 5.7.2020 tartuntoja on Suomessa todettu yli 7000 ja kuolleita on yli 300. Naapurimaassamme Ruotsissa tartuntoja on todettu yli 70 000 ja koronasta johtuvia kuolemia on yli 5400. Trumpin USA:ssa tartuntaluvut ovat lähteneet jopa uuteen kasvuun.

Mutta edes pelkkä koronavirus ei selitä Marinin suosiota. Häneen liittyy myös muita ominaisuuksia, joilla uskon olevan monen silmissä väliä. Listaan muutamia seikkoja, joita itse arvostan hänessä. Olen nimittäin arvostanut Marinia siitä lähtien, kun hänet valittiin SDP:n varapuheenjohtajistoon vuonna 2014. Muistan sen varsin hyvin, koska olen itse liittynyt puolueen jäseneksi vuonna 2013.

Sanna Marin edustaa sosialidemokraattien vasemmistosiipeä, johon voidaan lukea aikaisemmista poliitikoista suuresti arvostamani Erkki Tuomioja, joka on Suomen historian pitkäaikaisin ulkoministeri ja Tarja Halonen, joka on luonnllisesti maamme ensimmäinen naispresidentti. Miellän myös itseni SDP:n vasempaan laitaan. Marinin vasemmistolaisuus on käynyt ilmi mm. siinä miten hän suhtautuu leikkauspolitiikkaan tai vaikkapa yksityistämiseen: todella kielteisesti. Lisäksi hän on perinteisemmän vasemmistolaisuuden tavoin ottanut kantaa myös työntekijöiden aseman parantamiseen. SDP:n perustamisen 120-vuotis juhlissa vuonna 2019 hän otti kantaa sen suhteen mikä on tulevaisuudessa työväenliikkeen tavoite. Hän mainitsi mm. kuusituntisen työpäivän. Myös itse kannatan kuusituntista työpäivää. Sitä on Suomessa testattu työ- ja elinkeinoministeriön organisoimassa hankkeessa, jonka EU rahoitti 1990-luvun loppupuoliskolla. Esimerkiksi kokeilussa mukana olleen Nokian Renkaiden tuottavuus parani yli 30 prosenttia. Työpoissaolot vähenivät. Kuusituntinen työpäivä lisää sekä työn tuottavuutta, että työhyvinvointia. Monta vuosikymmentä Suomessa on ollut vallalla oikeistolainen ideologia, jonka mukaan työaikaa pitää pidentää ja ainoa asia, jota työntekijöille tarjotaan on palkkamaltti ja työehtojen asteittaiset heikennykset. Ajatus kuusituntisesta työpäivästä kääntää asetelman päälaelleen: tuottavuus kasvaa, kun työntekijöiden hyvinvointiin ja työehtoihin panostetaan.

Sanna Marin on myös poikkeuksellisen asiakeskeinen poliitikko. Kun koko 2010-luku on Suomessa osittain perussuomalaisten vuoden 2011 vaalivoiton ja sosiaalisen median yleistymisen myötä ollut politiikan karnevalisoitumisen ja medianäkyvyyden hakemisen aikaa, ovat asiakysymykset jääneet valitettavasti taka-alalle. Sanna Marin on tuonut tähän muutoksen. Vaikka Marinin esiintymistä ja viestinnällisyyttä kehutaan, on hänen esiintymisessään läsnä aina ennen kaikkea selkeys ilman outoja keinotekoisen värikkäitä medialle suunnattuja letkautuksia, joista hyvänä esimerkkinä ovat Timo Soinin vuosikausia jatkuneet heitot. Marin keskittyy sutkautusten sijaan asiasisältöön ja esittelee senkin usein kohta kohdalta poikkeuksellisen selkeästi.

Jos katsoo eduskunnan kyselytunteja tai haastatteluja Marinista, huomaa myös hänen rauhallisuutensa ja asiallisuutensa. Eduskunnan kyselytynti on usein erityisesti televisioitujen kyselytuntien osalta politiikan teatteria, jossa edustajat erityisesti oppositiosta pyrkivät maksimoimaan huomion letkautuksilla, räyhäämisellä ja samojen ennalta opeteltujen puolueen viestintälinjan mukaisten hokemien toistamisella ilman yritystäkään kuunnella, miten hallituksen ministerit kysymyksiin vastaavat. Toki varmasti poikkeuksiakin on. Joka tapauksessa Sanna Marin vastaa myös suoranaisen typeriin kysymyksiin raa'an asiallisesti. Toki jos kysymyksessä ei ole järjen hiventä, Marin toteaa asian paikkaansapitämättömyyden, mutta senkin hän tekee asiallisesti. Jo Tampereen raitiovaunusta käydyn valtuustokeskustelun vetämisessä hän osoitti lehmän hermoja valtuuston puheenjohtajana. Viron äärioikeistolaisen sisäministerin ja konservatiivisen kansanpuolueen puheenjohtajan typerään "kassatyttö"-nimittelyynkin hän vastasi lähinnä epäsuoran yleisluontoisesti ja asiapitoisesti: Suomessa myös pienituloisen perheen lapsesta voi tulla pääministeri.

Marin on myös todella maanläheinen ihminen. Liian usein poliitikot ovat oman äänensä sävyyn rakastuneita elitistejä, jotka eivät näytä omaavan kovin mairittelevaa kykyä nöyryyteen ja empatiakykyyn. Marin on juuri päinvastainen. Hänellä on jalat maassa, hän ei korosta koskaan itseään tai henkilökohtaisia ominaisuuksiaan. Silloinkin, kun media ulkomaita myöten on nostanut esille hänen ikänsä (Marin nousi pääministeriksi 34-vuotiaana maamme historian nuorimpana) tai hänen sukupuolensa, hän toteaa aina, että henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole hänelle merkitystä. Olen itse tavannut Marinin tähän mennessä kerran. Vuonna 2016 Demarinuorten liittokouksessa Tampereella. Marin oli tuolloin ensimmäisen kauden kansanedustaja. Liittokouksen iltaohjelmaan kuului museokeskus Vapriikissa järjestetty tilaisuus. Marin kätteli ja halasi läpi kaikki lähemmäs 300 liittokokousdelegaattia.

Sanna Marin on asiantunteva olematta elitisti ja kansanomainen olematta populisti. Hän on asiakeskeinen ja radikaali samaan aikaan. Nähdäkseni nämä ominaisuudet tekevät hänestä hyvän poliitikon.

Suomalainen velkakeskustelu liittyy aina oireeseen, mutta ei tautiin

Koronaviruksen aiheuttaman taloudellisen taantuman myötä Suomessa on päästy keskustelemaan taas valtion velkaantumisesta. Suomalaiseen velkaantumiskeskusteluun liittyy yleensä erityisesti oikeistolaisten tahojen tuoma näkökulma velkaantumiseen, jota usein media ja elinkeinoelämä mielellään tukevat. Näkökulmaan liittyy suuri valtion velkaantumisen vastustaminen, ajatus siitä, että velkaantuminen on tiukalla talousplitiikalla lopetettava mahdollisimman nopeasti.

Suomalaisen velkaantumiskeskustelun ongelma vuodesta toiseen on se, että meillä keskustellaan mielummin oireesta, kuin itse taudista. Puhutaan mielummin velkaantumisesta, kuin siitä, mikä velkaantumista aiheuttaa. Valtion velkaantumisessa on pohjimmiltaan kysymys vertulojen nopeasta putoamisesta. Tämä veropohjan rapautuminen yhdistettynä kysynnän heikkeneminen tilanteessa, jossa yksityinen sektori säästää enemmän, kuin se investoi johtavat valtion tulojen ja menojen epätasapainotilaan. Jos oire on valtion velkaantuminen, on verotulojen romahdus ja krooninen investointi ja kysyntävaje tauti.

Oikeistolaisen velkakeskustelun ongelma on siinä, että siinä suhtaudutaan todella penseästi myös talouden elvyttämiseen. Elvyttämisellä pyritään saamaan talouden rattaat uudelleen pyörimään kokonaiskysyntää elvyttämällä. Myös tämä on ajankohtaista, koska Marinin hallitus on koronaviruksen aiheuttaman taloustaantuman elvyttämiseksi esitellyt 5,5 miljardin euron lisäbudjetin. Budjetissa panostetaan mm. 134 miljoonalla eurolla koulutukseen niin, että opiskelupaikkoja lisätään tänä vuonna 4000 kappaletta ja ensi vuonna jopa 10 000 paikkaa. Ideana luonnollisesti on tarjota työttömyyden yleistyessä erityisesti nuorille paremmat tulevaisuuden näkymät sikäli, kun opiskelu on parempi vaihtoehto, kuin syrjäytminen ja koulutusasteen nousu tukee myös talouskasvua ja työllisyyttä pitkällä aikavälillä. Kaikkiaan lapsiin ja nuoriin panostetaan 310 miljoonaa euroa, koska lasten ja nuorten pahoinvoinnin arvioidaan lisääntyneen erityisesti epidemiaa torjuvien rajoitusten aikana. Ilmastotoimiin panostetaan 300 miljoonaa euroa, joka on myös järkevää, koska vihreä teknologia luo oikein toteutettuna uusia työpaikkoja ja on myös välttämätöntä yhteiskunnan muuntamiseksi ympäristön kannalta kestävään muotoon. Liikenneyhteyksiin panostetaan lisäbudjetissa 450 miljoonaa. Tämän talousvaikutukset ovat ilmeiset. Työvoiman liikkuvuus ja teollisuuden toimintaedellytykset ovat täysin riippuvaisia teistä, raiteista ja satamien väylistä. Esimerkiksi Kemin mahdollinen biotuotetehdas vaatii tuekseen teiden rakentamista ja mm. siihen hallitus panostaa. Lisäksi ihan jo liikenneinfran rakentaminen työllistää suoraan rakennussektoria. Kunnat, joiden talous on kärsinyt koronaviruksesta paljon siinäkin mielessä, kun niiden talous oli jo valmiiksi heikolla tolalla Sipilän kilpailukykysopimuksen myötä työntekijöiden palkasta veloitettavien eläke- ja vakuutusmaksujen aiheuttaman verotulojen menetysten vuoksi saavat 1,4 miljardia euroa. Joukkoliikenteeseen lisätään 755 miljoonaa euroa, josta raideliikenteeseen menee noin 600 miljoonaa. Sairaanhoitopiirit saavat 200 miljoonaa euroa. Toimeentulotuen korotuksiin tulee 60 miljoonaa euroa. Samoin ikäihmisten palveluihin.

Kun velkaantuminen ymmärretään seurauksena taludellisesta taantumisesta, ollaan itse asian ytimessä. Elvytystoimenpiteillä pyritään siihen, että kysyntä saadaan elpymään, rahaa päätyy investointien ja kulutuksen kasvun myötä enemmän talouden kiertoon, kuin säästöön ja näin ollen myös verotulot kohenevat yritysten tulosten ja työllisyyden nousun avittamana. Verotulojen kasvattaminen on täysin välttämätöntä talouden tasapainottamiseksi. Suomeksi sanottuna, vaikka talouden elvyttäminen tapahtuu velkavetoisesti, se kuitenkin edesauttaa tasapainoiseen budjettiin pääsemistä, joka puolestaan on edellytys velkaantumisen lopettamiselle.

Oikeistolaisen velkantumiskeskustelun ongelma piilee siinä, että siinä keskitytään enemmän lyhyen aikavälin leikkauksiin ja samaan aikaan todella ironisesti verojen alennuksiin. Sekä kokoomus, että perussuomalaiset rakentavat politiikkansa veronalennusten varaan:

Petteri Orpo lupaa miljardin euron tuloveroalen kokoomuksen vaaliohjelmassa

Jussi Halla-ahon mukaan Suomen taloutta voisi vahvistaa veronkevennyksillä – HS:n haastattelemat professorit tyrmäävät väitteen

Jos tämän vuoden budjetissa olisi heidän tahtonsa mukaisesti alennettu veroja ja päälle olisi iskenyt koronavirus, olisi valtion taloudessa huomattavasti suurempi alijäämä, koska viruksen aiheuttaman laman päälle olisi vieläpä poliittisesti pyritty rapauttamaan valtion veropohjaa. Se ei näytä estävän näitä oikeisto-opposition puolueita sinisilmäisesti väittämästä, että heidän talouspolitiikkansa olisi kireää ja velkaantumisen vastaista.

Velkaantumisvastaiselle retoriikalle on myös tyypillistä se, että toimenpiteet painottuvat lähinnä julkisten menojen leikkauksiin, työntekijöiden aseman heikentämiseen, josta esimerkkinä on mm. ajoittain työnantajajärjestöjen masinoimana julkiseen keskusteluun hyppäävä paikallisen sopimisen edistäminen tai jo mainitsemani Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus. Toki myös keskustalaiset ovat uusvanhan ministerin Matti Vanhasen suulla esittäneet taas eläkeiän pidentämistä, vaikka ovatkin hallituksessa. Se saavatko sitä läpi on eri asia.

Kuka tahansa voisi kuvitella, että jos edellä mainitut elvytystoimenpiteet jätettäisiin nyt toteuttamatta ja kaikista näistä kohteista säästettäisiin, jättäisi se yhteiskuntaamme sellaisia jälkiä eriarvoistumisen, köyhyyden lisääntymisen, nuorten syrjäytymisen, vanhusten aseman heikkenimisen, koulutusjärjestelmän alasajon jne. myötä, joita korjattaisiin vuosikymmenien päästä, jos silloinkaan. Esimerkki tällaisesta toimintatavasta oli 1990-luvun laman hoitaminen, joka näkyy siinä, että 1997 syntynyt ikäluokka "Nokia sukupolvi" on itse asiassa pahoinvoivempi ja eriarvoisemmassa asemassa, kuin 1987 syntyneet ns. "laman lapset", joiden kohdalla laman on todettu vaikuttaneen pitkittyneenä työttömyytenä, mielenterveysongelmina ja koulutuksesta ulos putoamisena. Vaikutukset tulevat siis viiveellä. Saatan toistaa itseäni, kun sanon, että ongelmien hoitaminen jälkikäteen on aina yhteiskunnalle kalliimpaa, kuin niiden ehkäiseminen, mutta tätä ei valitettavasti voi suomalaisessa politiikassa liikaa korostaa.

Toinen ongelma tässä näennäisessä velkaantumisvastaisuudessa on huomion vieminen pois verojen korotuksista. Silloin jouduttaisiin nimittäin aidosti puntaroimaan vaihtoehtoa siitä, kuinka paljon suurten tulojen, suurten pääomatulojen ja varallisuuden verotusta tulisi kiristää. Sdp:n tavoite on juuri nyt saada läpi 5 prosentin lähdevero sijoituksille ja pörssin ulkopuolisten yritysten alennetut osinkoverokannat korkeammalle tasolle. Se miksi kokoomus ja perussuomalaiset eivätkä kyllä Suomen Yrittäjät tai Elinkeinoelämän Keskusliittokaan näistä keinoista juuri puhu johtuu tietysti siitä, että nämä organisaatiot ovat lähinnä kulisseja rikkaan omistavan luokan etujen ajamiselle. Ek:n hallituksen jäsenistä 64% kuuluu Suomen rikkaimpaan promilleen (siis rikkaimpaan prosentin tuhannesosaan!) Kokoomuksen jäsenistön mediaaniansiot ovat noin 4400 euroa kuussa, kun suomalaisilla yleensä se on noin 2700 euroa. Perussuomalaisetkin ovat todellisuudessa miljonääriluokan puolue, vaikka antavat toisin ymmärtää. Sdp:n veroasiantuntija Lauri Finer on hyvin eritellyt PS:n vaihtoehtobudjettia. Mm sitä, kuinka puolueen ehdottamat 547 miljoonan euron veronkevennykset ja yritystukien korotukset suosisivat rikkaita samalla, kun puolue olisi halunnut tehdä leikkauksia 741 miljoonan euron arvosta. Finer on myös tuonut ilmi, kuinka Marinin hallituksen aikeet puuttua pöytälaatikkofirmojen kautta tapahtuvaan verovälttelyyn estäisi perussuomalsten miljonäärikansanedustaja Veikko Vallinin harjoittaman veronkierron Viron kautta. Tähän Vallin vastasi todella asiattomasti, joka kertoo siitä, että puolueen eduskuntaryhmän jäseninä on aikuisia lapsia ja kuinka heidän veronkierrosta puhuminen osuu hermoon. Syy miksi oikeisto ei halua puhua verojen korotuksista niiden toteuttamisesta puhumattakaan johtuu siitä, että heillä on oma lehmä ojassa. Tästä huolimatta suurituloisten ja varakkaiden verojen korotukset ovat täysin välttämättömiä tulopohjan vahvistamiseksi.

Elvyttämisen ja veropohjan vahvistamisen lisäksi tulee varmasti tehdä uudistuksia, mutta niiden on oltava sosiaalisesti kestäviä. Esimerkiksi jo Marinin hallituksen ohjelmaankin kirjattu oppivelvollisuuden pidentäminen ja toisen asteen koulutuksen maksuttomuus on useiden ekonomistienkin mukaan välttämätön työllisyystoimi. Sen vaikutukset toki ovat pitkäaikaisia. Lisäksi se ehkäisee syrjäytymistä, kun nykyinen kestämätön tilanne, jossa 4000 ihmistä jokaista ikäluokkaa kohden jää ilman toisen asteen koulutusta korjattaisiin. Myös vuodesta 1999 lähtien väännetetty sote-uudistus olisi pitkän aikavälin kustannustehokkuutta edistävä toimenpide. Marinin hallitus on varsin lähellä toteuttaa sen ilman perustuslain vastaisia toimenpiteitä tai ideologisesti motivoituneita markkinamalleja.

Joka tapauksessa valtion velkaantumisesta tulee muistaa seuraavat asiat: Mikä sitä aiheuttaa, miten tämä tilanne korjataan ja miten toimenpiteet vaikuttavat pitkällä aikavälillä. Imagon pönkittämistä varten toteutettu kamreerimainen poseeraminen veronalennuspuolueilta näyttää tässä valossa todellisen luonteensa. Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.