Halla-aho, halptatyö ja hallituskähmintä – kokoomuksen apupuolueelle takinkääntö on sääntö

Kun maahan on saatu sekä uusi hallitus että uusi oppositio ja kesän perinteiset Suomi Areenan keskustelut ovat myös omalta osaltaan nostaneet ajankohtaisia aiheita esille, on syytä analysoida pääoppositiopuolue persuja. He ovat luonnostaan kasvaneet omaan asemaansa jo ennen, kuin hallitusta oltiin edes muodostettu keksimällä kuinka suomalaisilla ei jatkossa ole varaa ajaa autolla. Tämä syytös on yhtä surkuhupaisa kuin persujen edeltäjän maaseudun puolue SMP:n työvoimaministeri Urpo Leppäsen lupaus marraskuussa 1983 hävittää Suomesta työttömyys. Se ei ole toteutunut vieläkään. Lienee siis tässäkin tapauksessa syytä muistuttaa kyseistä porukkaa puheistaan myöhemminkin.
Muiden syytösten joukossa persut ovat toistelleet kahta toistuvaa teemaa, joista ensimmäinen eli työvoiman tarveharkinnan poistaminen tuotiin esille edellisten vaalien alla ja puolestaan toinen eli heidän jättäminen oppositioon ja keskustan nouseminen osaksi Rinteen hallituskoalitiota on vakiintunut kestosuosikiksi vaalien jälkeen.

Euroopan Unionin ulkopuolisen työvoiman tarveharkinnasta luopuminen on aihe jonka persujen pj Halla-aho toi esille viimeksi Porin Suomi Areenan puolueiden puheenjohtajien keskustelussa. Hän syyttää muita puolueita ulkomaisen halpatyövoiman käytön edistämisestä tarveharkinnasta luopumalla. Tarveharkinnan poistamisesta keskutellan aika ajoin. Vaikka myös työn perässä muuttaminen on talouden toiminnan kannalta täysin oleellista on kaikissa maailman maissa jonkinlainen tapa kontrolloida ulkomaisen työvoiman saapumista. Ruotsi on esimerkki maasta, joka poisti EU-alueen ulkopuolisen työvoiman tarveharkinnan kokoomuspääministeri Friedrik Reindfeltin kaudella. Sitemmin valtaan nousseet Ruotsin sosiaalidemokraatit ovat kääntäneet suunnan ja alkaneet lisätä ulkomaisen työvoiman sääntelyä. Sääntelyn purkaminen ulkomaisen työvoiman kohdalla on katsottu johtaneen palkkojen polkemiseen ja harmaan talouden lisääntymiseen. Tarveharkinnan poistamista ovat Suomessa tukeneet jo pitkään työnantajajärjestöt, kuten Elinkeinoelämän Keskusliitto ja sitä ovat vastustaneet ay-liitot. Halla-aho pyrkii lyömään kiilaa erityisesti vasemmistopuolueiden ja ps:n väliin. Ps:n tapauksessa vasemmistopuolueiden syyttäminen halpatyövoiman tai palkoilla polkemisen edistämisestä ei olisi kovin kiinostava asia ilman sitä suurta tekopyhyyttä, joka heidän kohdaltaan asiaan liittyy. Ensinäkin ongelmaksi muodostuu se, että vasemmistopuolueet SDP ja Vasemmistoliitto eivät kannata ulkomaisen työvoiman sääntelyn purkamista. Sitä ei aja myöskään Antti Rinteen hallitus. Osaajien saamista ulkomailta pyritään kyllä helpottamaan vähentämällä byrokratiaa, mutta edellä mainittu EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman tarveharkinta tulee pysymään. Tämän myös pääministeri Rinne totesi Halla-aholle Suomi Areenassa. Toiseksi Halla-ahon persujen oma perintö työntekijöiden oikeuksien ja halpatyövoiman suhteen on paljon huonompi, kuin he antavat itse ymmärtää. Ps puolueena vastustaa EU-alueen työvoiman vapaata liikkuvuutta, mutta kannattaa palveluntarjonnan vapautta EU-maissa. Tämä tarkoittaa sitä, että heidän mielestään työntekijät eivät saisi hakeutua vapaasti töihin sinne minne haluavat EU-alueella, mutta yhtiöt saisivat tarjota palveluitaan muihin maihin. Palveluntarjonnan kautta tulevasta työvoimasta käytetään termiä "lähetetyt työntekijät". Lähetettyjä työntekijöitä käyttävät yritykset muodostavat sikäli työvoiman polkuhinnoittelun riskin, jos työntekijöille voidaan maksaa alkuperäisen maan mukainen palkka, vaikka he tekisivät töitä korkeamman palkkatason maassa esimerkiksi rakennustyömaalla.
Tai näin ainakin on ollut aikaisemmin. Euroopan parlamentti äänesti nimittäin lähetettyjen työntekijöiden direktiivin uudistamisesta vuonna 2018. Uudistuksen jälkeen lähetetyille työntekijöille tulee järjestää työntekomaan mukainen palkka ja lomarahat. Uudistetulla direktiivillä ehkäistään näin palkkojen polkemista ja rinnakkaisten työmarkkinoiden syntymistä, joilla ulkomaisten pöytälaatikkofirmojen työntekijät hoitaisivat hommat kansallisen tason ammattilaista halvemmalla. Näin edistetään siis sekä ulkomaisen työntekijän, että myös kansallisen työntekijän oikeuksia. Arvaapas kuka äänesti direktiivin uudistamista vastaan? Halla-aho. VoteWatch Europen sivuilta voi tarkastella äänestyksen tuloksia. Rullaamalla alas ja valitsemalla jäsenmaaksi Suomen näkee, kuinka omat (silloiset) meppimme äänestivät. Halla-aho siis asettui kaksien työmarkkinoiden ja palkkojen polkemisen kannalle persujen silloisen konservatiivisen ECR-ryhmän tavoin. Postilaatikkofirmojen harjoittamaa lähetettyjen työntekijöiden alipalkkausta suitsimaan ja kunnollisia työehtoja valvomaan on myös päätetty perustaa EU-parlamentin päätöksellä Euroopan Työviranomainen (European Labour Authority). Persut äänestivät europarlamentissa myös tätä työntekijöiden oikeuksia valvovaa viranomaista vastaan.
Ps:n Laura Huhtasaari puolestaan mainitsi SAK:n eurovaalitentissä, että hänen mielestään ihmisoikeudet ovat aina sidoksissa kansallisvaltioon (vs. että perustuisivat kansainvälisiin sopimuksiin). Ihmisoikeuksiin kuuluvat myös työntekijöiden oikeudet esimerkiksi YK:n alaisen Kansainvälisen Työjärjestön (ILO) sopimusten kautta. Jos on sitä mieltä, että ihmisoikeuksia, kuten oikeuksia säällisiin työehtoihin tai ammattiliiton perustamiseen ei tule valvoa kansainvälisten sopimusten nojalla, käytännössä hyväksyy sen, että työntekijöiden oikeuksilla polkevat maat saavat epäreilua kilpailuetua suhteessa maihin, jotka kansainvälisiä sopimuksia noudattavat. Euroopan Unioni käyttää ILO-sopimuksien standardeja arvioidakseen kaupankäyntiään maailman maiden kanssa. Jos maa ei sopimuksia noudata, voi unioni (joka on maailman suurin talousalue) poistaa tällaisen maan tulliedut ja painostaa sitä työntekijöiden oikeuksien turvaamiseen ja samalla terveeseen kilpailuun. Persun mielestä näin ei saisi siis tehdä, koska ihmisoikeuden ovat kansallisen tason asia. Mitä työntekijän oikeuksien ajamista tässä ajattelussa on? Ei yhtikäs mitään. Kannattaa siis muistaa, että työvoiman polkuhinnoittelun tuomia haittoja torjutaan parhaiten kattavalla työlainsäädännöllä, työehdoilla, jotka pakottavat maksamaan samasta työstä saman palkan, viranomaisten kyvyllä torjua harmaata taloutta ja työmarkkinoiden epäsäännönmukaisuuksia sekä kansainvälisillä sopimuksilla. Persut ovat toiminnallaan osoittaneet, että he eivät näiden asioiden edistämistä kannata lainkaan. Epämääräinen työntekijävastaisuus ja ulkomaissten pöytälaatikkofirmojen oikeuksien puolustaminen sen sijaan onnistuu. Persut siis puhuvat toista ja tekevät toista. Aiheesta lisää voi lukea Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön lakimiehen mainiosta blogitekstistä:
https://www.sak.fi/ajankohtaista/blogi/eu-vaalit-perussuomalaiset-puhuvat-yhta-ja-tekevat-toista

Mitä tulee työntekijöiden asian ajamiseen Suomessa, niin työntekijälle turvaa tuovat tietysti yleissitovat työehtosopimukset. Vuonna 2017 pyrkiessään Sampo Terhon oheella persujen puheenjohtajaksi Jussi Halla-aho kertoi kannattavansa yleissitovuudesta luopumista(!):

"Terho ei purkaisi työehtosopimusten yleissitovuutta. Halla-aho sen sijaan sanoi, ettei siihen pidä ripustautua maailman tappiin." (Savon Sanomat)

"Esimerkiksi torstain kaksintaistelussa ISTV:ssä Halla-aho ei pitänyt mahdottomana purkaa työehtosopimusten yleissitovuutta."(Ilta-Sanomat)

Viime eduskuntavaalien kampanjan yhteydessä Halla-aho kuitenkin kielsi, että persut kannattaisivat yleissitovuudesta luopumista. Oleellista on kuitenkin se, että esimerkiksi SDP:n tai Vasemmistoliiton taholta ei moista poukkoilua ole yleissitovuuden suhteen nähty. Ei tulisi mieleenkään, että Antti Rinne entisenä ay-pomona tai Li Andersson sanoisivat vastaavaa. On siis ironista, että Halla-aho suuntaa oman kritiikkinsä juuri vasemmistopuolueisiin. Hänen oman puolueensa on kuin tuuliviiri. Kokoomuksessa yleissitovuudesta luopuminen on ihan yleisesti hyväksytty ajatussuunta. Keskustassakin aikoinaan Esko Ahon puheenjohtajakaudella ajettiin ns. työreformia, joka tosin herätti niin suurta vastustusta, että se ei tuonut puolueelle odotettua vaalivoittoa vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Se saattoi jopa ratkaista kyseiset vaalit demareiden hyväksi.
Työmarkkinoiden liberalisointi ja yleissitovuuden korvaaminen työehtojen paikallisella sopimisella on johtanut esim. Saksassa siihen, että jouston mahdollisuutta käytetään juurikin työntekijän edun vastaisesti työehtojen heikentämiseen. Saksaan onkin syntynyt työssäkäyvien köyhien yhteiskuntaluokka. Heidän määränsä on kaksinkertaistunut vuosien 2004 ja 2014 välisenä aikana ja on nyt kahdeksan miljoonaa. Sama voi tapahtua myös Suomessa. Jos on aidosti tavallisen ihmisen etujen puolustaja, ei tulisi olla mitään epäselvyyttä siitä, että yleissitovuus on hyvä asia.

Työmarkkinakysymyksillä kampanjoiminen onkin persuilta lähinnä strateginen veto. Ps on oikeistolainen puolue, joka on onnistunut kusettamaan itselleen poikkeuksellisen vasemmistolaisen kannattajakunnan. Tämän se on tehnyt kuitenkin muilla, kuin sosioekonomisilla kysymyksillä. Lähinnä maahanmuutosta puhumalla ja viljelemällä stereotypioita. Stereotypiat ovat ikivanha keino dehumanisoida mitä tahansa ihmisryhmää. Me kaikki olemme törmänneet stereotypioihin elämämme kuluessa. Esimerkkeinä mm. "ruotsalaiset ovat homoja", "venäläiset ovat juoppoja", "juutalaiset ovat ahneita" tai tämä viimeisin eli "muslimit ovat terroristeja". Löytyy myös sellainen kuin, "suomalaiset ovat väkivaltaisia juoppoja, jotka eivät edes puhu ruotsia".

"Ruotsinsuomalaiset lapset kasvoivat keskellä Pekka-vitsejä. He kuulivat, miten suomalaiset ovat sosiaalinen ongelma, toisessa kädessä heillä on pullo, toisessa puukko. Lukemaan oppiessaan he saivat tavata lööpeistä sanat en finne igen. Se pamahti esiin, kun suomalaiset laitapuolen kulkijat olivat verissäpäin selvitelleet välejään.Sana finnjävel, suomipiru, livautettiin sopivassa kohtaa jokaiselle suomensukuiselle, summaa Kristian Borg. Stereotypiat jylläsivät vahvana, vaikka suurin osa siirtolaisperheistä eli ihan tavallista keskiluokan elämää, teki töitä, koulutti lapsensa, vaurastui ja vaurastutti Ruotsia." (Finnjävlar – Suomiperkeleet Ruotsissa- kirjasta kertova uutinen)

Myös suomalaiset ovat kohdanneet rasismia, kun puoli miljoonaa meikäläistä pölähti Ruotsiin paremman elämän toivossa 1960- ja 1970-lukujen kuluessa. Rasismissa ei ollut mitään järkeä silloin, eikä siinä ole myöskään mitään järkeä nyt. Riippumatta siitä mikä ihmisryhmä on kyseessä ovat stereotypiat aina huono asia. Jos ei hyväksy edellä mainittuja suomalaisten kohtaamia ennakkoluuloja ei johdonmukaisesti tulisi hyväksyä täysin samojen ennakkoluulojen kohdistamista muihin. Suomalaiset eivät tuoneet rikollisuttaa Ruotsiin, vaikka moni ruotsalainen aikoinaan varmasti koki asian niin. Maahanmuuttajat eivät ole myöskään tuoneet rikollisuutta Suomeen, vaikka moni suomalainen kokee niin. Joku saattaisi todeta, että "Mutta maahanmuuttajathan ovat yliedustettuina rikostilasoissa." Suomalaisetkin olivat aikoinaan suuren muuttoaallon jälkeen yliedustettuina Ruotsin rikostilastoissa. Tekikö se useimmista Ruotsiin muuttaneista suomalaisista rikollisia? Mielestäni ei. Joku toinen saattaisi puolestaan kysyä: "Miksi lööpeissä näkee sitten jatkuvasti juttuja maahanmuuttajien tekemistä rikoksista?". Siksi, koska siitä saisi helvetin tylsän lööpin, jos aihe olisi "maahamuuttaja integroitui yhteiskuntaan ja elää kunnollista elämää". Median toimintaperiaatteisiin kuuluu draaman hyödyntäminen ja voiton tuottaminen. Ilman draamaa lehtiä luettaisiin vähemmän ja erityisesti iltapäivälehdet tekisivät tappiota. Media siis tuottaa negatiivisella tavalla vinoutunutta uutisointia, koska se on sille kannattavaa. Ei yksikään lehti tai television uutislähetys nosta yleensä esille sellaisia tylsiä asioita, kuin "äärimmäinen köyhyys vähentynyt Afrikassa 20-vuotta putkeen", "luonnonkatastrofien uhriluvut taas laskeneet" tai "rikollisuus vähentynyt tilastojen mukaan 1990-luvulta lähtien". On paljon toimivampaa "pisneksen" kannalta uutisoida, "en finne igen" tai "Matti ja Teppo luotisateessa!". Kriittisen kansalaisen tulee ymmärtää miten media toimii ja osata siten suhtautua kriittisesti sen luomaan maailankuvaan. Jollakin voi juolahtaa tämän jälkeen mieleen, että "pitäväthän nämä lööpit ja rikostilastot silti paikkaansa". Ne voivat pitää paikkaansa, mutta olla samaan aikaan sisällöltään todella yksipuoleisia. Kuten ruotsalaisten ajatus viinapäisään riehuvista suomalaisista. Sellaisia varmasti oli, mutta se ei tarkoita, että suurin osa suomalaisista olisi tähän koriin mahtunut. Sinun jalastasi otettu kuva ei ole faktuaalisesti väärä, mutta jos tarkoitus on kuvata sinua, edustaa jalkasi sinua kokonaisuutena aika huonosti.

Takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Työmarkkinakysymyksistä viestimällä persut pyrkivätkin nyt tarraamaan tähän maahanmuuttokysymyksillä houkuttelemaansa kannattajakuntaan. Ikuisesti tämä ei kuitenkaan voi jatkua. Perussuomalaiset ennen pitkään vieraannuttavat nämä sosioekonomisesti vasemmistolaisittain ajattelevat kannattajat joko liialla oikeistolaistumisella suhteessa vasemmisto vetoiseen hallituskoalitioon tai nousemalla itse valtaan ja muodostamalla oikeistolaista politiikkaa harjoittavan hallituksen kokoomuksen kanssa. Näin kävi heidän tanskalaiselle sisarpuolueelleen kansanpuolueelle, kun oikeistoyhteistyön myötä sen kannatus putosi 21,1 prosentista vain 8,7 prosenttiin viimeisimmissä Kansankäräjävaaleissa vuonna 2019. Sama suunta on myös vastaavalla puolueella Norjassa. Eikä tämä ole Suomenkaan olosuhtessa mitenkään vaikeasti ennustettavaa. Ps oli jo vuosien 2015 ja 2017 välisenä aikana osa Sipilän porvarihallitusta (Kesk+Pers+Kok). Hallituksen kädenjälki näkyi esimerkiksi pakkolaeissa, lomarahojen leikkauksessa ja koulutusleikkauksissa. Persussuomalaiset ovat onnistuneet viestimään (kusettamaan) äänestäjilleen, että tästä politiikasta olikin vastuussa se osa puoluetta, joka irtaantui ja muodosti Sinisen Tulevaisuuden. Tässä asiassa vaaditaankin kuulijalta jälleen kykyä kriittisyyteen. Alkuperäinen versiohan oli, että ps:n puoluehajaannus perustui erimielisyyksiin maahanmuuttopolitiikassa. Se ei siis edes heidän oman versionsa mukaan perustunut laisinkaan kiistaan liian oikeistolaisesta talouspolitiikasta. Vastuun siirtäminen sinisille on siis lähinnä silmänkääntötemppu. Tulee myös muistaa, että kaikki ne ps:n edustajat, jotka jäivät puolueeseen hyväksyivät täysin hallitustaipaleen aikaisen politiikan ja äänestivät hallituksen esitysten puolesta. Ja todellisuudessa sinisiin loikkasivat ne, jotka kyllästyivät mm. rotuoppiin uskovien voimistumiseen puolueen sisällä. Tämä ei tosin tehnyt heidän omasta puolehankkeestansa mitenkään sisällöllistä ja siniset jäivätkin ilman edustajia viime eduskuntavaaleissa.

Mitä tulee kritiikkiin siitä, että ps:n jääminen oppositioon ja keskustan nouseminen hallitukseen olisi jotenkin epädemokraattista, tulee jälleen huomata puolueen oma tekopyhyys liittyen tähän kysymykseen. Mainitsin jo aikaisemmin persujen historian Sipilän hallituksessa. He eivät ainoastaan olleet osa aikaisempaa oikeistohallitusta, vaan olisivat halunneet muodostaa vielä toisen samanlaisen hallituksen Suomeen vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen:

"...enemmistö saadaan aikaan sosialidemokraattien, keskustan, vihreiden, vasemmiston ja rkp:n edustajilla. Mutta enemmistö saadaan myös perussuomalaisten, kokoomuksen, keskustan ja kristillisdemokraattien edustajilla. On täysin selvää, että nämä kaksi vaihtoehtoista hallituspohjaa tekisivät monessa asiassa aivan erilaista politiikkaa." Halla-aho vappupuheessaan

Persujen Ville Tavio puolestaan kertoo käyneensä keskusteluja vaalien jälkeen uuden PersKeKo-hallituksen muodostamisesta. Hän myös totesi, että kokoomuslaiset olisivat olleet yhteistyöhön halukkaita. Tämän tosin kokoomuksen Kai Mykkänen kiisti. (https://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/kokoomuksen-kai-mykkanen-emme-ole-keskustelleet-perussuomalaisten-johtamasta-hallituksesta/823605/)

Avataanpas tätä hiukan. Persujen mielestä heidän jättäminen oppositioon on epädemokraattista, mutta he itse ovat Tavion mukaan käyneet keskusteluja sellaisesta hallitusratkaisusta, joka olisi jättänyt oppositioon eduskunnan suurimman puolueen ja paikkamäärässä mitattuna vaalien suurimman voittajan eli SDP:n eikä tätä pidetä mitenkään epädemokraattisena? Voi tätä tekopyhyyden määrää. Lisäksi puolue valittaa siitä, että vaalien suurin häviäjä keskusta ei kuuluisi vaalituloksen perusteella hallitukseen, mutta he itse olisivat olleet valmiita ottamaan keskustan samaisen vaalitappion jälkeen omaan hallitukseensa? Johan nyt on markkinat. Tämä puheiden ja tekojen välinen dissonanssi on suorastaan ryökälemäinen. Ps:n kaltaiseen puolueeseen ei kenenkään pitäisi luottaa. Tavio myös myöntää, että persut olisivat asettaneet lähinnä maahanmuuton kynnysykysymykseksi hallitukselle (mutta eivät missään nimessä ole yhden asian puolue tai kannata identiteettipolitiikkaa *heko*). Ei siis mitään mainintaa suunnan kääntämisestä leikkauspolitiikan, työmarkkinapolitiikan, köyhiltä leikkaamisen ja hyvinvointivaltion romuttamisen suhteen.Yhteinen näkemys Tavion mukaan kokoomuksen ja persujen välillä olisikin löytynyt talouspolitiikasta tai "velkaantumisen taittamisesta". Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissani teroittanut toisaalta miksi leikkauspolitikiikka ei toimi ja toisaalta kuinka persujen ja kokoomuksen talouslinja on samanlainen verotuksen ja julkisten menojen leikkausten suhteen. Tuli siis selväksi, että köyhiltä leikkaaminen olisi siis heidän puolestaan saanut jatkua. Ja kyseessä on siis se sama leikkauslinja, jonka Rinteen hallitus on nyt lopettanut, joka on epäonnistunut viimeisen vuosikymmenen aikana taittamaan valtion velkaantumisen ja on tuottanut tavalliselle kansalle pelkkää tuskaa. Tämä viimeistään osoittaa sinisille ulkoistetun vastuun leikkauspolitiikasta olevan täyttä sepitystä. Toisaalta tämä ei mitenkään yllätä itseäni. Jo kuntavaaleissa 2017 todistin tilannetta, jossa persu oli vaalipaneelissa täysin samaa mieltä kokoomuslaisen ja keskustalaisen kanssa kysymyksissä, jotka liittyivät Oulun kaupungin toimintojen yksityistämiseen ja julkisten menojen (koulutus, sosiaali- ja terveyspalvelut, kulttuuri yms.) leikkauksiin. Ero löytyi siitä, että persu puhui ilkeämmin irakilaisista. Ajatus siitä, että persu olisi tavallisen ihmisen asialla on yhtä naurettava, kuin, että ulkomaalaisista rumasti puhuminen tekisi kokoomuksesta köyhän asiaa ajavan puolueen samalla, kun se kannattaa tiukkaa menokuria tavalliselle ihmiselle ja anteliaita veronalennuksia rikkaille.

Persut harrastavat uhriutumisstrategiaa, jonka he ovat omaksuneet ruotsalaiselta sisarpuolueeltaan ruotsidemokraateilta. Myös ruotsidemokraatit syyttävät muita heidän syrjimisestään, jos heidän kanssaan ei tehdä yhteistyötä esimerkiksi ottamalla puolue hallitukseen. Se kuitenkin jätetään aina sanomatta, että tämä johtuu puolueen kytköksistä uusnatseihin ja että Ruotsin politiikassa edes suurimmalla puolueella ei ole itseoikeutusta päästä hallitukseen, kuten sosialidemokraattien esimerkki osoittaa vuosien 1976, 1979, 1991, 2006 ja 2010 valtiopäivävaalien jälkeen. Jos Ruotsissa jopa suurin puolue voi parhaimmillaan 44 prosentin kannatuksella joutua oppositioon, ei ole järjen hiventäkään vaatia kolmanneksi suurimmalle puolueelle erityiskohtelua tai vapaata pääsyä hallitukseen. Jos Suomessa persua mennään kutsumaan rasistiksi katsotaan se kohtuuttomaksi loukkaukseksi toiseksi suurinta puoluetta ja 500 tuhatta äänestäjää kohtaan, mutta kun Halla-aho kutsuu pohjoismaista sosiaalidemokraattia alhaiseksi mateliaksi ei tule mielenkään, että se loukkaisi 4,1 miljoonaa ihmistä viidessä maassa, joissa kaikissa Islantia lukuun ottamatta demarit ovat tällä hetkellä suurin puolue. Sekä Ruotsidemokraatit että persut luottavat siis siihen, että tavallinen ihminen ei ota asioista selvää ja he voivat olla vapaasti niin epäloogisia kuin huvittaa ja harjoittaa kaksoisstandardeja jäämättä kiinni.

Kun Halla-aho sanoi, että persujen johtama oikeistohallitus tekisi hyvin toisenlaista politiikkaa kuin SDP:n johtama hallitus, oli hän sinänsä täysin oikeassa. En itse ole tästä edes eri mieltä. Se ei tosin ole häneltä kovin hyvä puolustuspuheenvuoro oikeistohallituksen puolesta, jos ymmärtää mitä sellainen suomalaisen hyvinvointivaltion kannalta tarkoittaisi (samaa hyvinvoinnin romuttamista ja rikkaiden rikastuttamista, kuin aikaisemminkin). Perussuomalaiset kuuluvat monessa mielessä siihen kansainväliseen (ja kulttuurisesti moninaiseen?) äärioikeistopuolueiden ryhmään, jotka hankkivat epätoivoisten ihmisten kannatuksen syyttämällä vähemmistöjä kaikista ongelmista (vähän kuin en finne igen). Se kun on helpompaa, kuin suunnata huomio oikeisiin ongelmiin, kuten hyvinvointivaltioiden alasajoon, tuloerojen kasvuun, varallisuuserojen kasvuun, miljardöörien ahneuteen, suurten yhtiöiden ahneuteen, veronkiertoon, työntekijöiden oikeuksien polkemiseen, ympäristörikoksiin, globaaliin saalistuskapitalismiin, markkinaliberalismiin, suurvaltojen etupiiripolitiikkaan, imperialismiin tai USA:n sotateolliseen kompleksiin. Tai korkeintaan nämä asiat kuitataan epämääräisellä puheella "globalismista" yhtään sen tarkemmin syventymättä kyseisiin ilmiöihin ja tarjoamatta niihin toimivia ratkaisuja. Kaikki nämä asiat edesauttavat sitä huonoa kehitystä, joka näyttäytyy ongelmina alkaen teollisuustyöpaikkojen menetyksistä ja tuloerojen kasvusta aina sotiin, pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon saakka. Suosion saatuaan nämä ryhmät nousevat valtaan ja harjoittavat täsmälleen samaa politiikkaa, kuin perinteinen valtaoikeisto ja kääntävät selkänsä tavallisille ihmisille. Näin ovat tehneet autoritaariset poliitikot kuten Donald Trump Yhdysvalloissa, Viktor Orban Unkarissa, Matteo Salvini Italiassa, Jair Bolsonaro Brasiliassa, Erdogan Turkissa ja Rodrigo Duterte Filippiineillä. Tulee huomata, että autoritaarisuus on verrattavissa sieniin. Itiötasolla sitä on vaikea havaita, mutta oikeissa olosuhteissa tatteja alkaa nousta. Siksi kansalaisen tulee huomata tämän "tavallista ihmistä" puolustavan äärioikeiston bluffi ja olla valpas ja valmis puolustamaan joskus itsestäänselviltä näyttäviä asioita, kuten demokratiaa, ihmisoikeuksia, lehdistönvapautta, riippumatonta oikeuslaitosta tai edes oikeutta kritisoida vapaasti jotakin läpeensä korruptoitunutta äärioikeistopoliitikkoa.

Yhdistelmänä persu ja duunarin asia ovat kuin katolinen kirkko ja selibaatti. Asianomaisen on helppo julistaa sitä, mutta käytännössä se ei näytä toimivan. Persujen teot liittyen työntekijöiden oikeuksiin, halpatyövoimaan, hyvinvoinnin alasajoon ja heidän varsin todennäköisesti harjoittama hallituskähmintänsä kokoomuksen kanssa vaalivoittajan savustamiseksi oppositioon osoittavat kenen joukoissa he todellisuudessa seisovat. Se joukko ei ole ne tavalliset ihmiset joita he kovasti väittävät puolustavansa.

Suomen uusi aikakausi – Antti Rinteen yhteisrintama lopettaa toimimattoman kiristyspolitiikan

Suomessa alkoi uusi aikakausi, kun 6. kesäkuuta 2019 maahamme nimitettiin uusi hallitus. SDP:n johtama Rinteen hallitus toteutui juuri siltä pohjalta, jonka olin itse katsonut kaikkein toivotuimmaksi hallituskokoonpanoksi eli saimme Suomeen ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun demarivetoisen punamultahallituksen. Pääministeri itse onkin luonnehtinut hallitusta nimellä "Uusi Punamulta". Todennäköisesti siksi, että ensimmäistä kertaa maan historiassa keskusta ja vihreät ovat samassa hallituksessa.

Hallitusohjelma julkistettiin Helsingin uudessa Oodi-kirjastossa ja tilaisuus pidettiin julkisena, eli siihen sai osallistua myös tavallisia ihmisiä. Hallituspuolueiden sen hetkiset puheenjohtajat Rinne, Sipilä, Haavisto, Andersson ja Henriksson taitoivat matkan Oodiin raitiovaunulla. Vaikka kysymys on pitkälti kuriositeeteista ja symboliikasta, tulee huomata kuinka erinlainen hallitusohjelman julkistus oli edellisen oikeistolaisen keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kolmen S:n hallitukseen verrattaessa. Oikeistokoalitio piti pönöttävän julkistustilaisuuden Smolnassa, eli valtioneuvoston omistamassa kartanossa, jossa itse ässät julkistivat ohjelmansa euroopan omistajina median edustajille. Ei olisi tullut mieleenkään ajatella, että edellinen hallitus olisi käyttänyt julkista liikennettä tavallisen ihmisen tapaan saati sallinut tavallisia ihmisiä paikalle.

Uuden hallituksen ohjelmassa on monia edistyksellisiä asioita, jotka erottavat sen radikaalisti ei ainoastaan edellisestä, vaan useista edellisistä hallituksista. Ohjelman nimi on Osallistava ja osaava Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta. Sosiaalinen, taloudellinen ja ekologinen kestävyys ovat teemoja, jotka ovat suoraan yhtenäisiä SDP:n kestävän kehityksen periaatteiden kanssa. Merkittävää on erityisesti se, että toisin kuin käytännössä kaikki hallitukset viimeisen vuosikymmenen aikana, Rinteen hallitus ei perusta talouspolitiikkaansa leikkauksien varaan. Poikkeuksena myös edelliseen Sipilän hallitukseen sekä oppositioon jääneiden kokoomuksen ja perussuomalaisten linjaan on uuden hallituksen veropolitiikka. Verotusta käytetään välineenä tulojen hankkimiseen sen sijaan, että tehtäisiin lyhytnäköisiä veronalennuksia. Olen itse aikaisemmin kritisoinut leikkauspolitiikkaa toimimattomaksi velkaantumisen taittamisen näkökulmasta ja tavalliseen ihmiseen epäreilulla tavalla kohdistuvaksi. Pidän itse suurena muutoksena sitä, että nyt viimein tämä ymmärretään korkeimmilla päätöksenteon tasoilla.

Tietysti se mistä uutta hallitusta on mm. ehditty arvostella on tämän niin maagisen kestävyysvajeen liiallinen unohtaminen. Kestävyysvajeella tarkoitetaan sitä, että verotulot pitkällä aikavälillä vähenevät, koska työikäistä väestöä on tulevaisuudessa vähemmän maksamassa ansiotuloistaan veroja samaan aikaan, kun palveluita kuluttavien ja eläkettä nostavien ikääntyneiden määrä lisääntyy. Ensinnäkin täytyy huomata, että kestävyysvaje on hyvin pitälti sidonnainen siihen, kuka sen laskee. Ylen tutkivan journalismin ohjelma MOT on esimerkiksi selvittänyt, että Suomen kestävyysvajeen on voinut laskea laskennallisista eroista johtuen 3 prosenttiseksi tai 6 prosenttiseksi suhteessa bruttokansantuotteeseen. 
(https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/18/suomen-20-eri-kestavyysvajetta)
Kyseessä ei siis ole mikään kiveen hakattu varma luku. Toisena tulee ymmärtää, että uusi hallitus ei hoida kestävyysvajetta perustuen elämänlaatua ja kysyntää heikentävään leikkauspolitiikkaan tai sellaisiin "rakenneuudistuksiin", jotka ovat pohjimmiltaan heikennyksiä. Nämä ovat olleet voimissaan olevia näkemyksiä kestävyysvajeeseen liittyen. Ajatus siitä, että saavutetuista eduista tulisi luopua, jotta hyvinvointivaltio voitaisiin pelastaa. Voisi summata, että elinkeinoelämä, oikeistopuolueet, valtiovarainmninisteriön virkamiehet ja Sauli Niinistö ovat argumentoineet, että hyvinvointivaltion pelastaminen velvoittaa meitä tuhoamaan hyvinvointivaltion. Se, miten tämä uppoaa yhtään keneenkään on mielestäni täysi mysteeri. Rinteen hallitus on tarttunut ongelmaan tyystin eri näkökulmasta. Esimerkiksi hoivamenoja voidaan vähentää tulevaisuudessa, jos nyt panostetaan ikääntyneen väestön kuntoutukseen. Tämä on tuore ja tervetullut näkökulma. Näinhän se on, että jos ihmiset ovat terveempiä, silloin he kuluttavat terveyspalveluita vähemmän.  Tämä toisaalta vaatii sitä, että esimerkiksi fysioterapiaan ja kuntoutukseen tulee uskaltaa rahallisesti panostaa lyhyellä aikavälillä. Koko taloudellinen kestävyys tuleekin ymmärtää niin, että lyhyen aikavälin investoinneilla voidaan saada aikaan sellaista hyvinvointia, joka vähentää yhteiskunnan menoja pitkällä aikavälillä. Tämä toimii myös päinvastoin. Lyhyen aikavälin säästöt luovat kustannuksia pitkällä aikavälillä. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi se, kun 1990-luvun laman aikana kunnat vähensivät koulupsykologien määrää säästösyistä. Tämä johti siihen, että silloin kouluikäisten lasten mielenterveyden ongelmia ei kyetty ennaltaehkäisemään ja ne puhkesivat ja pahenivat lasten kasvaessa nuoriksi ja nuoriksi aikuisiksi. Mielenterveyspalveluiden kulutus kasvoi siis heidän keskuudessaan myöhemmässä iässä. Lisäksi mielenterveyden ongelmat johtavat usein opiskelun keskeytymiseen tai työmarkkinoiden ulkopouolelle jäämiseen. Yhteiskunnan verotulot siis heikentyivät ja kustannukset kasoivat. Viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä tämä kaikki on yhteiskunnalisten vaikutusten oheessa ensisisaijsesti inhimillinen tragedia. Ei kenenkään pitäisi joutua kärsimään psyykkisistä oireista siksi, että joku poliitikko jossakin on ajatellut sen olevan vastuullista talouspolitiikkaa. Kaikki tämä pätee myös ikääntyvään väestöön ja ihmisiin myös nuorison ja ikääntyneiden välimaastossa. Ennaltaehkäisy on taloudellisesti kestävää politiikkaa.

Rinteen hallitus on omaksi ilokseni ottanut talouspolitiikkansa kovaan ytimeen jo vaaleissa SDP:n vaalikampanjan myötä tutuksi tulleen käsitteen "Tulevaisuusinvestoinnit". Tulevaisuusinvestointeja ovat ikääntyneiden kuntoutuksen lisäksi maksuton toinen aste, eli oppivelvollisuuden 18-vuotiaaksi pidentämisen myötä valtion on kustannettava oppivälineet lukiolaisille ja ammattikoululaisille perusasteen koulutuksen tavoin. Oppivelvollisuuden pidentäminen on ollut SDP:n pitkäaikainen tavoite oman muistini mukaan vuoden 2011 eduskuntavaaleista lähtien. Nyt asia viimein etenee. Maksuttoman toisen asteen uudistusta on kritisoitu mm. kokoomuksesta. Kritiikkiin on kuulunut ajatus siitä, että oppivelvollisuuden pidentäminen ja opiskeluvälineiden kustantaminen maksavat liikaa eivätkä auta opiskelijoita, joilla on ongelmia motivaation kanssa ja jotka tarvitsevat yksilöllistä apua. Tässä ei oteta huomioon sitä, että oppilaitoksilla on jatkossa laajempi velvollisuus tarjota opiskelijoille yksilöllistä apua, koska laki velvoittaa siihen, että kaikille nuorille saataisiin toisen asteen koulutus. Jos jatkossa kaikilla ihmisillä olisi vähintään toisen asteen koulutus, nousisi suomalaisten koulutustaso, joka parantaisi yleisesti työllisyyttä ja sitä kautta talouden kestävyyttä. Lisäksi taloudellisista syistä tapahtuva opintojen keskeyttäminen on aito ongelma, johon yhteiskunnan kustantamilla oppivälineillä puututaan. Kokoomuslaiset ovat ehdottaneet oppimateriaalirahojen käyttämistä "täsmätoimiin". Miksiköhän näitä "täsmätoimia" ja "yksilöllistä ohjausta" ei ole rahoitettu silloin, kun kokoomus on ollut viimeisen 32-vuoden aikana 28-vuotta hallituksessa? Heidän mielestään joka tapauksessa rikkaiden veronalennuksiin on aina varaa, joten eiköhän maksuttomat oppimateriaalit ole järkevä taloudellinen satsaus.
Hallituksen päätöksellä maksuttomasta ehkäisystä aloitetaan valtakunnallinen kokeilu alle 25-vuotiaiden keskuudessa. Ne kunnat, jotka ovat tähän mennessä kokeilleet nuorten maksutonta ehkäisyä (mukaan lukien viimeisimpänä kotikaupunkini Oulu paikallisen SDP:n valtuustoryhmän aloitteesta) ovat vähentäneet nuorten naisten tekemiä abortteja niin paljon, että jo sitä kautta tehty taloudellinen säästö on kiistatonta. Lisäksi hanke on sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisäävä, koska se vähentää taloudellisen eriarvoisuuden vaikutuksia ehkäisyn saatavuuteen. Vantaalla nuorten maksuton ehkäisy vähensi abortteja kolmanneksella. Vantaalla harjoitetusta maksuttomasta ehkäisystä ja sen hyödyistä on tehty  myös tutkimusta. (https://journals.lww.com/greenjournal/Fulltext/2018/12000/Induced_Abortion_in_a_Population_Entitled_to.18.aspx)
Eduskuntavaalien alla televisiossa pidettiin poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajien keskustelu, jossa Demarinuorten Mikkel Näkkäläjärvi esitti maksuttoman ehkäisyn käyttöön ottoa. Persunuorten edustaja puolestaan vastusti maksutonta ehkäisyä. Perusteluina olivat, koska kondomeja saa kaupasta ja koska he eivät ole sosialisteja. Maksuttomalla ehkäisyllä siis edistetään lisääntymisterveyttä, vähennetään sosioekonomisia eroja, vähennetään aborttien määrää ja säästetään sote-palveluiden kustannuksissa. Siinä on aika monta painavaa argumenttia asian puolesta. Jos ei ole sosialisti, niin ehkä kannattaisi olla. Myös maksuton ehkäisy on hyvä esimerkki siitä, kuinka lyhyen aikavälin investoinnilla saadaan aikaan sekä taloudellisia että sosiaalisia hyötyjä. Toki tunnepitoinen konservatiivi vastustaa tätä(kin). 

Eräs toinen SDP:n pitkäaikainen tavoite eli vanhuspalveluiden hoitajamitoitus toteutetaan määräämällä vähintään seitsemään hoitajaan kymmentä vanhusta kohden. Huvittuneena kuuntelin jokin aika sitten oppositiopuolue kokoomuksen kritiikkiä Eduskunnan kyselytunnilla siitä, että hoitajamitoutus ei toteudu heidän mielestään tarpeeksi nopeasti. Kokoomus oli ainoa eduskuntapuolue, joka niin sanotun Esperi Care-kohun jälkeen jäi vastustamaan hoitajamitoituksen kirjaamista lakiin, koska se(kin) maksaisi liikaa eikä ratkaisi "kaikkia" vanhuspalveluiden ongelmia. Myös persunuoret vastustavat tätä asiaa (oikeisto on aina yhtä taantumuksellista). Kannattaa ymmärtää, että Esperi Care-kohu on vain kulminoituma siitä, mitä hoiva-alan ammattilaiset ovat kertoneet jo vuosien ajan: hoitajia on liian vähän. Hoitajamitoutus ei varmaankaan ratkaise "kaikkia" ongelmia, mutta se ratkaisee juuri sen ongelman, jonka se on tarkoituskin ratkaista, eli itse hoitajapula. Lisäksi kritiikki hoitajamitoituksen toteuttamisen hitaudesta ei ole kovin uskottavaa, kun se tulee puolueelta, joka ei ollut ennen vaaleja valmis koko mitoituksen lakiin kirjaamiseen.

Kaikkiaan uusi hallitus nostaa veroja reippaalla 700 miljoonalla. Joukossa on haittaverojen, kuten alkoholiveron, makeisveron ja tupakkaveron korotus. Myös polttoaineveroa kiristetään, mutta se kompensoidaan pieni ja keskituloisille n. 200 miljoonan euron tuloverotuksen kevennyksellä, jotta ostovoima ei heikkene (asia jonka persut jättävät jostain syystä sanomatta). Valtion yhtiöitä myös pääomitetaan eli esim. raideinvestointeja toteuttavat yhtiöt saavat valtion omistamia osakkeita rahoittaakseen toimintaansa. Kaikkiaan menoja lisätään n. 1,2 miljardilla. Se mitä itse jäin kaipaamaan hallituksen verolinjauksista on systemaattisempi rikkaiden verotuksen kiristäminen. Lähdeveron ajaminen on hyvä asia, mutta vieläkin olisi tarvetta kohdistaa verotuksen painopistettä enemmän suuriin tuloihin ja varallisuuteen. Myös pörssin ulkopuolisten yritysten verovapaisiin osinkoihin pitäisi mielestäni puuttua tarmokkaasti.

Uusi hallitus on sitoutunut palkkaamaan 300 uutta poliisia, määrittämään raiskauksen suostumuksen puutteeseen perustuvaksi, lisäämään ammattikoulujen resursseja, investoimaan yliopistojen perusrahoitukseen, nostamaan pienimpiä eläkkeitä, selvittämään ulkomaisiin sijoittajiin kohdistuvaa viiden prosentin lähdeveroa, kaventamaan tuloeroja(!), tekemään suomesta hiilineutraalin 2030-luvulle mennessä, tuomaan Airbnb:n ja kyytipalveluyhtiö Uberin verotuksen piiriin, poistamaan työttömien aktiivimallin, uudistamaan translain, jotta sukupuolen korjaaminen ei vaadi lisääntymiskyvyttömyyttä sekä nostamaan työllisyysasteen 75 prosenttiin. Jos käy niin ikävästi, että maailmantalous ajautuu lamaan (markkinat kaatuvat taas omaan mahdottomuuteensa, kuten 2008) ja vetää Suomen talouden mukanaan, aikoo Rinteen hallitus harjoittaa vastasyklistä politiikkaa, eli elvyttää kokonaiskysyntää ja sitä kautta tasata suhdanteita. Tämä on Keynesiläisen talouspolitiikan kannattajana erittäin mieltä hivelevää ja osoittaa jälleen sen, että typerän ja toimimattoman leikkauspolitiikan aika on tullut päätökseensä.

En varmasti saanut kaikkia hallitusohjelman linjauksia sisällytettyä lyhyeen blogikirjoitukseeni, mutta aiheeseen voi tutustua onneksi myös itse: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-756-7

Todettakoon lopuksi, että sivu on kääntynyt, Suomessa on alkanut uusi aikakausi ja se on kiistatta parempi kuin edellinen.

EU:n sosialistit vastavoimana oikeiston taantumukselle

Toukokuun 26. päivä pidettiin yhdet maailman suurimmat vaalit, kun Euroopan Unionin parlamentin vaalit järjestettiin kaikissa 28 jäsenmaassa. Myös alkuperäisistä suunnitelmista poiketen Britannia osallistui vaaleihin. Brexit alkaakin näyttää vähän skenaariolta, jota kaikkein parhaiten voisi kuvata Eagles-yhtyeen kuuluisan Hotel California-biisin sanaoin "You can check out any time you like, but you can never leave". Sen verran vaikeaksi on mennyt Britannian eroaminen EU:sta.

SDP oli Vihreiden oheella vaalien voittaja Suomessa ja sijoittui kolmanneksi. Demareiden mepeiksi nousivat jo aikaisemmin parlamentissa istunut 70 000 ääntä saanut Miia-Petra Kumpula-Natri sekä valtavan 130 000 äänen saaliin kerännyt ääniharava Eero Heinäluoma. Aikaisemmissa vaaleissa ääniharavia ovat olleet Paavo Väyrynen (kesk/1996), Heidi Hautala (Vihr/1999), Anneli Jäätteenmäki (kesk/2004), Timo Soini (PS/2009) ja Alexander Stubb (kok/2014). Näin ollen Heinäluoma teki historiaa, sillä ensimmäistä kertaa Suomen eurovaalien historiassa valtakunnan ääniharava oli sosialidemokraatti. Suomessa eurovaalien suurin puolue oli kokoomus, kuten aina alhaisen äänestysprosentin turvin (eurovaaleissa 42%, kun eduskuntavaaleissa 72%), mutta se menetti kannatustaan.

Muualla euroopassa media pyrki omaan draamahakuisen raportointinsa tapaan rummuttamaan vaaleista äärioikeiston menestystä, mutta tulos oli hyvin toisenlainen. Parlamentti toki polarisoitui ääriryhmien ja keskiryhmien vahvistuessa, mutta tämä on lähinnä heijastumaa EU-maiden kansallisesta politiikasta. Hyviä tuloksia saivat myös sosialidemokraatit muutamissa maissa. Espanjassa Sosialistinen Työväenpuolue PSOE nousi ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi, samoin tekivät sosialistit naapurimaassa Portugalissa. Ruotsissa Sosiaalidemokraattinen Työväenpuolue oli suurin puolue odotetusti (ovat olleet toistaiseksi aina), Virossa sosialidemokraattinen SDE nappasi hurjan vaalivoiton ja oli lähellä nousta perinteisen valtapuolue Reformin ohi, mutta jäi niukasti kakkoseksi. Umpikonservatiivisena pidetyssä Puolassa sosialidemokraattinen Wiosna-puolue johtajansa Robert Biedronin johdolla ilmestyi, kuin tyhjästä puoluekartalle. Demareiden todellinen jokeri oli totaalliseen poliittiseen paitsioon aikaisemmin joutunut Hollannin Työväenpuolue PvDA, joka kaksinkertaisti kaikkien yllätykseksi kannatuksensa yhdeksästä prosentista 19 prosenttiin. PvDA:n ehdokkaana oli euroopan sosialidemokraattien kärkiehdokas, EU-komission puheenjohtajaksi pyrkivä Frans Timmermans, joka loisti erinomaisuudellaan EU-vaalien kärkiehdokkaiden vaalitentissä.

Miksi sitten on tärkeää päivitellä vaalien tuloksia näin? Ensinnäkin siksi, että eurooppa on tienhaarassa. Vuosikymmeniä sitä on kehitetty perinteisen kristillisdemokraattisen ja uusliberalistisen oikeiston, kuten Suomen kokoomuksen ehdoilla unioniksi, jonka pohjana toimii jo 1930-luvulla Herbert Hooverin toimesta toimimattomaksi osoitettu leikkauspolitiikka. Sitä on saneltu erityisen paljon vaikeuksiin ajautuneille maille, kuten Portugalille, Irlannille, Espanjalle ja Kreikalle, joista viimeksi mainitun yhteiskunnallinen tilanne on ajautunut humanitaarista kriisiä muistuttavaksi. Perinteisen oikeiston ehdoilla on myös ajettu julkisten sektorien lyhytnäköistä supistamista ja työmarkkinoiden liberalisointia. Jälkeensä tämä politiikka on jättänyt syrjäytyneitä ihmisiä ja prekarisoituneet työmarkkinat. Tavallinen ihminen on saanut kärsiä, vaikka viimeisimmän laman aiheuttivat pankkiirit vuonna 2008. Vastavoimaksi tälle politiikalle, kuten 1930-luvulla on noussut äärioikeisto. Tämän nationalistisen internationaalin jäseniä ovat mm. Persujen liittolaiset Itävallan vapauspuolue FPÖ, jonka on perustanut aikoinaan entinen SS-upseeri ja jonka politiikkaan on kuulunut poliisiratsian määrääminen Itävallan tiedustelupalvelun tiloihin, jotta se saisi vietyä arkaluontoisia tietoja liittyen äärioikeistolaisiin väkivaltaryhmiin ja Venäjän vaikutuspyrkimyksiin liittyen. Lisäksi FPÖ:n edustajat ajavat juutalaisten ja muslimien rekisteröimistä. FPÖ:n johtaja Heinz Christian Strache jouti vastikään eroamaan, koska jäi kiinni korruptiosta ja lehdistönvapauden vaarantamisesta Venäläisenä sijoittajana esiintyneen ihmisen lahjuksia vastaan Ibizalla. Italiassa samaa jatkumoa edustaa fasistinen Lega ja sen il duce (il douchebag?) johtaja Matteo Salvini, joka hysterisoi siirtolaisten invaasiolla, mutta ei ole valmis tekemään mitään esim. työehtojen edistämiseksi, jotta Italian maatalous ei käyttäisi siirtolaisia orjatyövoimana. Italian maataloustyönantajat sekä laittomasti työvoimaa rekrytoivat yritykset hyötyvät Salvinin passiivisuudesta ja palkkojen polkemisesta, josta sekä siirtolaiset, että italialaiset kärsivät. Tämän kaltaiset puolueet hyötyvät ihmisten merkittävästä pahoinvoinnista silloin, kun edistykselliset voimat eivät kykene luomaan niille uskottavaa vaihtoehtoa, joka edustaisi muutosta. Edellisen kerran, kun itävaltalainen natsi keksi, että vähemmistöt pitää rekisteröidä tai, kun Italiassa valtaan nousi fasisti, se johti maailman historian tuhoisimpaan konfliktiin. Kuitenkin autoritaarisuuteen luhistuminen vältettiin 1930-luvulla Yhdysvalloissa, joissa edistykselliset voimat Presidentti F. D. Rooseveltin johdolla toteuttivat taloutta elvyttävän New Deal ohjelman. Samoihin aikoihin ruotsalaiset sosialidemokraatit alkoivat toeuttaa ns. Folkhem (pohjoismainen hyvinvointivaltio) projektia.

Myös nykyjärjestelmän ongelmat tulee tunnistaa. Euro on valuuttana valuvikainen. Se yhdistää saman rahan alle monta erilaista taloutta. Ongelmaa aiheuttaa se, että Saksa on tuotannoltaan niin paljon suurempi maa, että se vie muihin euromaihin enemmän tavaraa, kuin tuo niistä. Toisen maan kauppataseen ylijäämä heijastaa toisen maan taseen alijäämää. Aikaisemmin euroopan maiden väliset kauppataseiden epätasapainotilat  purkautuivat valtioiden valuuttojen ulkoisiin vaihtokursseihin, esim. siten, että Italian liira devalvoitui suhteessa Länsi-Saksan markkaan tai markka revalvoitui suhteessa liiraan. Etelän tuotannoltaan heikommat maat saivat siis kilpailukykyä ja kykenivät kilpailemaan saksalaisen teollisuuden kanssa. Euron käyttöönoton myötä näiden kauppataseiden väliset epäsuhdat eivät tasapainotu ja etelän maat laahaavat taloudellisesti Saksan perässä. Tähän, kun yhdistää pankkijärjestelmän luhistumisen, niin kakku on valmis. Olen itse sitä mieltä, että euroa tuliskin kehittää niin, että Saksan ylijäämäisestä kauppataseesta syntyvä pääoma kierrätettäisiin tuottavien investointien kautta sellaisille alueille, jotka ovat alijäämäisiä. Laiska pääoma pitää saada kiertämään ja luomaan talouteen kysyntää, kuten New Deal aikoinaan teki. Tämä ei tarkoita sitä, että Saksalta siirrettäisiin rahaa yhteisen budjetin kautta etelän maille. Vallan keskittäminen ei ole ratkaisu kaikkeen. Ratkaisuna voisi käyttää jo olemassa olevia EU-instituutioita, kuten Euroopan investointipankkia EIB:ta. Se voisi esimerkiksi laskea liikkeelle bondeja rahoittaakseen EU:n laajuisen investointiohjelman, joita Euroopan keskuspankki ECB (tai suomalaisittain EKP) voisi ostaa holviinsa. Myös yksityisellä rahalla olisi näin pienempi riski tulla sijoitetuksi investointipankin hankkeisiin. Sinäänsä jo keskuspankin sanallinen tuki investointiohjelmalle toisi riskejä alas, kuten kävi euroalueen korkojen kanssa aikaisemmin, koska sen verran merkittävästä instituutiosta on kysymys. Näin saataisiin sekä rahoitusta, että koordinaatiota uudelle investointiohjelmalle ilman minkäänlaisia valtaa keskittäviä liittovaltiorakenteita ja euroon olisi luotu samalla sisäinen tasapainotusmekanismi. Lisäksi investointiohjelman tulisi tukea ylipäätään alijäämäisiä alueita, joihin voisi laskea myös vaikkapa Saksan köyhät itäosat tai Suomen itäiset ja pohjoiset alueet. Investoinnit voisivat kohdistua infrastruktuuriin, uusiutuviin energianlähteisiin ja elinkeinoihin. Näin voitaisiin luoda työpaikkoja ja hyvinvointia sekä tasapainoista aluekehitystä EU-alueelle.

Perinteisen oikeiston ja äärioikeiston ongelma on se, että kumpikaan ei tarjoa toimivia ratkaisuja eurooppalaisten ongelmien ratkaisemiseen. Perinteinen oikeisto ei edusta tarpeeksi suurta muutosta ja äärioikeisto kannattaa järjestelmien hajottamista tai muuten vain oikeusvaltioiden ja yksilönvapauksien tuhoamista, kuten Puolassa ja Unkarissa. Kuka tahansa ymmärtää, että kaikista ongelmistaan huolimatta euroalue on maailman suurin talousalue bruttokansantuotteessa mitattuna, eli suurempi, kuin Kiina ja Yhdysvallat. Jos se hajoaa, vientivetoinen ja maailmantalouden suhdanteista riippuvainen ja lisäksi euroopassa makaava Suomi kärsisi äärimmäisesti, kuten muutenkin hutera maailmantalous. Lisäksi sellaisin suuriin planetaarisiin ongelmiin, kuten suurten ylikansallisten yhtiöiden ahneudelle tai ilmastokatastrofille ei löydy yksin suomalaisia ratkaisuja. Eurooppalainen taso tarjoaa jo hyvän foorumin näiden ongelmien ratkomiseen.

On tärkeää, että sellaiset puolueet, jotka edustavat muutosta perinteisen kristillisdemokraattisen oikeiston markkinaliberalismille, mutta perustavat politiikkansa aidosti tavallisia ihmisiä hyödyttäville ideolle, kuten työehtojen parantamiselle, julkisiin palveluihin ja sosiaaliturvaan investoimiselle, rikkaiden veronkierron lopettamiselle, tuloerojen kaventamiselle ja uusien vihreiden työpaikkojen luomiselle, voittavat. Puolueet, jotka kyseenalaistavat samalla markkinaliberalismin ja ääriajattelun ja osaavat perustaa politiikkansa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ovat tavallisen kansan parhaita ystäviä. Frans Timmermans totesi kärkiehdokkaiden debatin alussa, että jotkut haluavat pitää EU:n entisellään ja toiset hajottaa sen, mutta hän ei näitä vaihtoehtoja kannata, vaan haluaa reformoida EU:ta. Tämän jälkeen hän luetteli oleellisia EU:n sosiaalisen pilarin vahvistamisen keinoja, kuten samoja minimityöehtoja jäsenmaihin, veronkierron lopettamista ja opiskelijavaihdon Super Erasmus-ohjelman luomista nuorille. Aina eivät kaikki eurooppalaiset vasemmistopuolueet ole onnistuneet kyseenalaistamaan keskusta-oikeiston tai äärioikeiston politiikkaa, mutta näissä vaaleissa ensimmäistä kertaa sekä tavoitteet että henki osoittivat, että Frans Timmermans ja sosialidemokraatit muodostavat tuollaisen poliittisen voiman.

Kun näin käy, ihmisten sinäänsä ymmärrettävä ja täysin perusteltu turhautuminen ei purkaudu impulsiivisesti EU-vastaisuuteen, kuten lyhytnäköiseen Brexittiin. Se ei ole toimiva vastaus ahneelle globaalille kapitalismille. Kaikkien ongelmien tehokas ratkaisu vaatii myös rajat ylittäviä ratkasuja, riippumatta siitä, onko kyseessä veronkierto, huonot työehdot tai maahanmuuton hallinta. "You can check out any time you like, but you can never leave".
(Hotel California)
(kärkiehdokkaiden debatti/alkaa Frans Timmermansin aloituspuheenvuorosta.)

Punamultaa pukkaa

Niin siinä kävin kuin kävikin, että hallitusta lähdettiin muodostamaan juuri siltä pohjalta, jota myös itse pidin kaikkein parhaimpana vaihtoehtona. Toukokuun 8. päivä Antti Rinne ilmoitti, että Suomen seuraavaa hallitusta lähdetään muodostamaan SDP:n, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n varaan. Edellisessä blogikirjoituksessa erittelin, miksi ns. punamultahallitus on hyvinvointivaltion ja tavallisen suomalaisen kannalta hyvä hallituskokoonpano. Mainitsin myös, että mikäli hallitus todella muodostetaan tältä pohjalta, olisi se ensimmäinen demarivetoinen punamultahallitus sitten 1980-luvun.

Luonnollisesti tälle kokoonpanolle on myös vastustajansa. Esimerkiksi nyt vasta toista kertaa sitten vuoden 1987 oppositioon joutuva kokoomus sekä heidän apupuolueensa persut ovat paheksuneet johtopäätöstä. On mielenkiintoista seurata, kuinka nopeasti "vastuunkantajapuolue" kokoomuksesta kuoriutuu oppositioon siirryttäessä Jyrki Kataista lainatakseni "puskista huutelijoita". Hallitusratkaisua on joissakin yhteyksissä kritisoitu epädemokraattiseksi, koska toiseksi suurin ja kolmanneksi suurin puolue eivät ole mukana, mutta vaalien suurin häviäjä keskusta on. Esim. persujen jani Mäkelä keksi, että tämän hallituksen puolesta ei ole äänestänyt "oikeastaan kukaan". Seuraavaksi erittelen, miksi tämä väite ei pidä paikkaansa. Asia sinäänsä on aika itsestäänselvä, mutta selitän sen silti, koska minulla on tylsää.

Vaalien kolme suurinta voittajaa olivat paikkamääräänsä eniten lisänneet edellisen eduskuntakauden oppositiopuolueet SDP (+6), Vihreät (+5) ja Vasemmistoliitto (+4). Vrt. esim PS (+1) tai Kok. (+1). Vaalien kolme suurinta voittajaa ovat siis mukana muodostamassa hallitusta ja näin ollen se mukailee sitä muutoshalua, jonka kansa on vaaleissa esittänyt suhteessa aikaisempaan Sipilän porvarihallitukseen. Perussuomalaisten pj väläytti, että "enemmistö saadaan myös perussuomalaisten, kokoomuksen, keskustan ja kristillisdemokraattien edustajilla". Tämä kokoonpano olisi puoluerakenteeltaan samanlainen, kuin Sipilän hallitus oli aloittaessaan vuonna 2015 ainoastaan täydennettynä kristillisillä. Kysymys kuuluukin, kumpi hallituspohja on enemmän kansan muutosviestin mukainen: hallitus jossa ovat mukana vaalit voittaneet oppositiopuolueet SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto, vai hallitus, joka olisi lähes identtinen suhteessa syrjään äänestettyyn porvarihallitukseen? Näistä vaihtoehdoista ensimmäinen vastaa enemmän kansan muutostahtoa suoraan vaalitulokseen verrattaessa. Tätä taustaa vasten voi peilata, kuinka uskottava puolue on sellainen, joka kampanjoi vaaleissa muutoksen puolesta, mutta haluaakin vaalien jälkeen jatkaa vanhalla koalitiolla?

Entäpä miksi keskustalaiset ovat mukana neuvotteluissa? Yksinkertaisesti siitä syystä, että Suomeen muodostettavan hallituksen on oltava päätöksentekokykyinen. Ollakseen päätöksentekokykyinen hallituksen on oltava ensin sisäisesti yhtenäinen. Siäisesti yhtenäisen hallituksen muodostaminen demareiden ja kokoomuslaisten tai demareiden ja persujen varaan olisi mahdotonta, koska sekä kokoomuslaiset, että persut kannattavat rikkaita hyödyttäviä veronalennuksia sekä julkisten menojen leikkaamista ja SDP ei kannata, koska verotuksella rahoitetaan hyvinvointivaltion rakenteet ja tulevaisuusinvestoinnit ja menojen leikkaaminen kohdistuisi lopulta tavallisiin ihmisiin. Pidänkin kummallisena ajatusta, että Kokoomus olisi jäänyt ulos hallitusneuvotteluista, koska sen talouspolitiikka oli liian "tiukkaa". Teistä en tiedä, mutta minun mielestäni miljardin euron veronalennusten vaatiminen tilanteessa, jossa valtion budjetti on alijäämäinen ei ole missään määrin tiukkaa talouspolitiikkaa. Se on jakopolitiikkaa, joka ei edes maksa itseään samalla tavalla takaisin, kuin investoinnit osaamiseen, tutkimukseen tuotekehitykseen, sosiaaliseen kohesioon tai liikenneyhteyksiin. Tämä on vain yksi perustavaa laatua oleva eroavaisuus muiden joukossa. Tältä pohjalta muodostettu hallitus olisi siis sisäisesti hajanainen ja näin ollen riski päätöksentekokyvyttömyystilaan ajautumisesta olisi suuri. Tämä olisi puolestaan huono asia sellaisten suurien uudistusten, kuten sote-uudistuksen tai sosiaaliturvan uudistuksen kannalta. Veikkaan, että suurin osa suomalaisista ei jaksaisi enää ties kuinka monetta kertaa nähdä soten lykkääntyvän, hallituksen ajautuvan riitoihin tai jopa hajoavan. Jos Antti Rinne siis katsoo, että keskustan kanssa on helpompi päästä asioista sopuun, niin on täysin isänmaan edun mukaista, että puolue on silloin neuvotteluissa mukana. Kritiikin voi kuitata siis lähinnä vanhan kuvaputkitelevision lumisadetta muistuttavana kohinana.

Hallitusneuvottelut eivät tästäkään huolimatta ole helppoja. Vaikka puoluerakenteen näkökulmasta hallitus olisi yhtenäisin mahdollinen, on puolueiden välillä senkin jälkeen vielä eroja. Näitä eroja ei kuitenkaan tarvitse pelätä. On vain äänestäjän kuluttajansuojan kannalta hyvä asia, että puolueet erottuvat jotenkin toisistaan. Tämä ei toisaalta saa vaarantaa yhteistyötä, joten samalla on kyettävä sopimaan asioista rakentavasti. Suuret kiistakysymykset koskevat esimerkiksi metsähakkuita. Antti Rinne puhui Ylen Ykkösaamussa Kemiin suunnitellun biotuotetehtaan tukemisesta infrastruktuuriin investoimalla, kuten hän teki Äänekosken biotuotetehtaan kohdalla ollessaan valtiovarainministerinä vuonna 2014. Biotuotetehdas lisäisi puun kysyntää ja nopeuttaisi hakkuita. Todennäiköisesti keskusta tukisi tällaista politiikkaa, mutta vihreät haluaisivat korostaa enemmän Suomen metsien hiilinielujen kasvattamista. Uskon, että tämä ristiriita on mahdollista sovittaa. SDP:n biotuotetehdasta tukevien kantojen lisäksi jo vaaleissa puhuimme kansallisen hiilinielustrategian luomisesta. Siinä metsänhoidon ja viljelykäytöstä poistuneiden peltojen metsityksillä lisättäisiin puun kasvua ja sitä kautta Suomen metsien kykyä sitoa hiiltä ilmakehästä. Hiilinieluohjelman toteuttaminen on täysin mahdollista, vaikka Kemin biotuotetehdasta autettaisiin samaan aikaan. Uskon, että sekä keskusta, että vihreät voivat sitoutua hiilinielujen kasvattamiseen. Vielä tämän blogin kirjoitushetkellä on liian aikaista sanoa, mitä kaikkea tuleva hallitus tulee toteuttamaan. Spekulaatioissa on pyörinyt esimerkiksi lukuisia eri raidehankkeita, kuten itärata sekä Ruotsin mallin mukaisen suurnopeusjunan tuominen Helsingin ja Oulun välille. Toteutuessaan tämä nopeuttaisi Oulun ja Helsingin välistä matkustamista nykyisestä seitsemästä tunnista 3,5 tuntiin. Lisäksi on puhuttu tunnin junayhteydestä Helsinki-Tampere-Turku kolmion välille. Ratahankkeiden toteuttamisesta puolueet voivat päästä myös yhteisymmärrykseen. Raideliikenne on ekologinen vaihtoehto lentämiselle ja paljon käytännöllisempi, kuin lentovero, johon itse suhtaudun kriittisesti. Suomen talouden kasvu on riippuvainen nopeista liikenneyhteyksistä. Teollisuus on riippuvainen toimivasta kuljetuslogistiikasta, turismi vaatii toimiakseen nopeita liikenneyhteyksiä ja työvoiman liikkuvuuskaan ei onnistu, jos työssäkäyntialueet jäävät turhan pieniksi huonon infran vuoksi. Lisäksi jokun on rakennettava nämä raiteet, väylät ja tiet eli työllisyyttä liisäviä vaikutuksia on sekä lyhyellä, että pitkälla aikavälillä. Keynesiläisen talouspolitiikan kannattajana näiden hankkeiden toteutuminen olisi mielestäni erinomainen taloudellinen panostus ja muodostaisivat paljon vankemman pohjan talouspolitiikalle, kuin leikkaukset, veronalennukset, kiky-sopimukset ja aktiivimallit.

Tulevan hallituksen politiikka voi olla sisällöltään edistyksellisintä, mitä Suomi on vuosikymmeniin kohdannut. Lisää tekstiä on varmaankin luvassa tämän asian tiimoilta, kun hallitusohjelma on valmis. Sitten ei tarvitse enää spekuloida.

Meillä taitaa olla sama suunta - Eduskuntavaaleista ja hallituksen muodostamisesta

Suomessa pidettiin 14.4.2019 Eduskuntavaalit, jotka olivat monessa mielessä historialliset. Eduskuntaan valittiin historiallisen suuri määrä naiskansanedustajia (94). Vaalien tulos oli todella tasainen ja muistutti siten vuoden 2011 vaaleja. Ehkä tärkein muutos oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999, oma puolueeni Sosialidemokraatit nousivat Suomen suurimmaksi puolueeksi. Kannatus tosin jäi alle kahdenkymmenen prosentin (17,7%), mutta suurimalla puolueella on siinä mielessä ainutlaatuinen asema, että kukaan muu ei pärjännyt takuulla yhtään paremmin.

Omasta mielestäni näissä vaaleissa oli kysymys tietynlaisesta vastakkainasettelusta SDP:n kannattaman pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja markkinaliberalistisen kilpailuyhteiskunnan välillä. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että Sipilän hallitus harjoitti kylmää politiikka pakkolakien, Kiky-sopimuksen, koulutusleikkausten, indeksijäädytysten ja onneksi epäonnistuneen markkinaorientoituneen Sote-uudistuksen osalta. Tosiasia on se, että suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin 1960-luvun lopun ja 1980-luvun lopun välillä. Kuitenkin 90-luvun laman jälkeen hyvinvointivaltio on jätetty heitteelle ja sitä on jopa hitaasti, mutta varmasti purettu viime vuosikymmeninä. Kehitys on kauaskantoisempaa, kuin viimeiset neljä vuotta. Tämä on ollut sekä sosiaalinen, taloudellinen, kuin moraalinen tragedia, koska eriarvoisuus on tuon ajan jälkeen lisääntynyt merkittävästi. Tuloerot ovat korkeammat, varallisuuserot ovat korkeammat, pientuloisten ja lapsiköyhyydessä elävien määrä on kasvanut. Erityisesti tähän on vaikuttanut julkisten menojen leikkaaminen ja valtion sekä kuntien julkisten toimintojen yksityistäminen, yhtiöttäminen ja ulkoistaminen sekä kilpailun, tuottavuuden ja voitontavoittelun filosofian tuominen myös niille yhteiskunnan osa-alueille, jonne nämä ajatukset eivät kuulu, kuten terveyspalveluihin.

SDP esitti vaaleissa selkeän vastavoiman politiikalle, jossa yksityinen voitontavoittelu, rikkaiden rikastuminen ja kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden ja yksilöiden välinen kilpailu on keskiössä. Antti Rinteen johdolla SDP kampanjoi koulutuksen kunnianpalautuksen, yliopistojen perusrahoituksen, maksuttomien toisen asteen opintojen, oppivelvollisuuden jatkamisen, työttömiä kurittavan aktiivimallin perumisen, kolmikantaan perustuvien työmarkkinoiden, eläkeköyhyyden torjumisen, vanhustenhoidon hoitajamitoituksen, 1000 uuden terveyskeskuslääkärin ja kestävän kehityksen arvonlisäveron puolesta. SDP:n ohjelmatyössä päämäränä on ollut 2030-luku, eikä vain seuraavat neljä vuotta. Tämä on sikäli hienoa, että länsimaissa on ollut leimallista asioiden katsominen lyhyellä aikaperspektiivillä samaan aikaan, kun Kiinan ja Saudi-Arabian kaltaiset autoritaariset maat tekevät jo 2050-luvulle suuntaavia suunnitelmia. Demareiden tavoitteet perustuvat YK:n kestävän kehityksen periaatteille eli tarkoituksena on vahvistaa Suomen sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä. Kaikki nämä edellä mainitut tulevaisuusinvestoinnit ollaan valmiita rahoittamaan vero-ohjelmalla, jonka tavoitteena on siirtää verotuksen painopiste varallisuuden, suurten tulojen, pääomatulojen sekä pörssin ulkopuolisten yritysten verovapaiden osinkojen verotukseen. Verojen korotus ei ole SDP:lle itseistarkoitus, vaan tavoite on rahoittaa tulevaisuusinvestoinnit veropohjaa tiivistämällä. Tämä on mielestäni huomattavasti vastuullisempi ja realistisempi talouspolitiikan linja, kuin kokoomuksella, joka tavoitteli vaaleissa miljardin euron veronkevennyksiä. Lisäksi jo sitä ennen Sipilän hallitus laski veroja (pääasiassa rikkaita hyödyttävällä tavalla, ks apteekkarien verovähennys, perintöveron ale, metsälahjavähennys) tilanteessa, jossa Suomen talous oli saavuttanut ennusteista huolimatta noususuhdanteen, jonka aikana olisi pitänyt maksimoida verotulot ja tasapainottaa alijäämäinen budjetti sitä kautta epäoikeudenmukaisten ja taloudellisesti toimimattomien leikkausten sijaan. Fakta on se, että hyvinvointivaltion rakenteet rahoitetaan verovaroista. Jos veroja lasketaan, kapenee veropohja. Näin heikkenee myöskin kyky rahoittaa sosiaaliturvaa, terveydenhoitoa ja koulutusta. Toisin sanoen kokoomukseen manifestoituu kaikki se mikä Suomessa on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana mennyt mönkään. Kokoomus on myös istunut viimeisen 32 vuoden aikana 28 vuotta hallituksessa ja vain neljä vuotta oppositiossa (2003-2007). Koska valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä, ei kokoomuksen syyttäminen ole täysin perusteetonta.

Itse kannatin vaaleissa Demarinuorten liittohallituksen jäsentä Janne-Pekka Niemimäkeä, joka sai ensikertalaiseksi ja pienellä budjetilla toimivaksi opiskelijaksi verrattain hyvän äänimäärän. Lisäksi SDP lisäsi paikkamäärän Oulun vaalipiirissä yhdestä paikasta kahteen. Koko maassa SDP sai 40 paikkaa (+6). Erityisen mahtava oli puolueen varapuheenjohtajan Sanna Marinin hurjat 19 000 ääntä Pirkanmaalla.

Seuraavaksi edessä on hallituksen muodostaminen. Perinteisesti hallitusta lähtee muodostamaan suurimman puolueen puheenjohtaja, joka tässä tapauksessa on Antti Rinne. Oma kantani hallituspohjaksi on täysin selvä. Niin pitkään, kun olen seurannut politiikkaa, olen ollut vakuuttunut siitä, että SDP:n ja keskustan varaan rakentuva punamultahallitus on toimivin hallituspohja. Tällaisten hallitusten aikana 1960-80-luvuilla rakennettiin hyvinvointivaltio, kansanterveyslaki, peruskoulu ja sosiaaliturvajärjestelmä. Koalitio, joka rakensi hyvinvointivaltion on paras myös korjaamaan ja viemään sen 2030-luvulle. Jos tiedät mistä tulet, tiedät miten olet tähän päätynyt ja osaat suunnitella minne seuraavaksi menet. Jos et tunne historiaa, et ymmärrä nykyisyyttä etkä tulevaa. On myös tärkeää huomata, että jos uusliberalistinen yhteiskuntapolitiikka on jatkunut viimeiset 30-vuotta, ovat siitä olleet vastuussa lähinnä porvarit. Mainitsin jo kokoomuksen läsnäolon lukuisissa hallituksissa. Viimeisen 32-vuoden aikana Suomessa on ollut viisi keskustalaista, kolme kokoomuslaista ja vain yksi Sosialidemokraattinen pääministeri. Edellinen SDP:n johtama ns. punamultahallitus oli Suomen pitkäaikaisimman pääministerin ja Demareiden legendaarisen puheenjohtajan Kalevi Sorsan johtama hallitus, joka työskenteli vuosina 1983-1987. Jos Rinteen hallitus rakentuisi SDP:n ja keskustan yhteistyölle, saisi Suomi historiallisen hallituksen jatkeeksi historiallisille vaaleille. Vaalituloksen perusteella toinen mahdollisuus olisi SDP:n ja kokoomuksen sinipunahallitus, jota itse en kannata. Vasemmiston ja oikeiston varaan rakentuvien sinipunahallitusten ongelma on niiden sisäisen liiman puute, vaikka ne ovat usein vahvoja enemmistöhallituksia. Enemmistölläkään ei kuitenkaan tee mitään, jos hallitus on sisäisesti hajanainen, kuten Kataisen ja Stubbin hallitukset. Lisäksi mielestäni niissä kokoonpanoissa teeskennellään, että politiikka on jotakin teknokraattista asianhoitamista ja, että sosio-ekonomisiin kysymyksiin perustuva vasemmisto-oikeisto jako ei olisi jotenkin relevantti, kun todellisuudessa se on merkittävin politiikkaa määrittävä tekijä. Ongelmaksi punamullalle voi muodostua toki Keskustan huonoin vaalitulos 100 vuoteen, 13,8% (-7,3%) ja 31 paikkaa (-18). Tämä kuitenkin juontaa juurensa siihen, että Keskusta on erkaannuttanut omat maakuntien alueellista tasa-arvoa kannattavat äänestäjänsä omaksumalla kokoomuslaisen uusliberalistisen yhteiskunta-ajattelun. Esimerkiksi Oulun vaalipiirissä Sipilän hallitus päätti Oulaskankaan aluesairaalan synnytysosaston lakkauttamisesta. Tässä (uusliberalismissa) ei ole toisaalta mitään uutta. Juha Sipilän lisäksi samaa linjaa harjoittivat aikoinaan Esko Aho ja Matti Vanhanen. Keskustalaisten tulee ymmärtää, että ainoa tapa tehdä täyskäännös tässä linjassa ja ansaita uusi luottamus on hallitus SDP:n kanssa. Suomessa oppositiopuolueille ei enemmistöhallitusten vallitessa jää muuta tehtävää, kuin niiden toiminnan kritisoiminen. Yhteistyötä Kokoomuksen kanssa tuskin kukaan keskustalainen nyt haluaa, eikä se näytä sikäli mahdolliseltakaan, että kokoomus on kolmanneksi suurin puolue. Lisäksi SDP on sympaattinen esimerkiksi laajemmille sote-alueille osana sote-uudistusta, kunhan järjestäjä on ensisijaiesti julkinen sektori ja haluaisi investoida mm. liikenneyhteyksiin, kuten rataverkkoon. Antti Rinne puhui ns. Helsingin ja Oulun välisen kaksoisraiteen toteuttamisesta vieraillessaan Oulussa huhtikuun alussa. Kaksoisraide lyhentäisi Oulun ja Helsingin välisen junamatkan parhaimmillaan neljään tuntiin. Sosialidemokraattinen ajatus yhteiskuntaluokkien välisestä tasa-arvosta yhdistyy luontevasti myöskin alueellisen tasa-arvon pyrkimyksiin. Aidossa hyvinvointivaltiossa molempien on toteuduttava.

Seuraavat viikot näyttävät mitä tapahtuu, mutta oma mielipiteeni on, että hallituksen tulisi rakentua kokoonpanolle SDP+Kesk+Vihr+Vas+RKP. Tälla hallituksella olisi 117/200 paikkaa. On myös loogista, että Vasemmistoliitto ja Vihreät osallistuvat hallitukseen, koska niiden kannat oppositiossa ovat tärkeimmissä kysymyksissä (esim. koulutus & sote) olleet lähempänä SDP:n kantoja, kuin hallituspuolueiden Keskustan ja Kokoomuksen kannat suhteessa toisiinsa.

Viimeisenä kerron mielipiteeni vaalien kakkospuolueeseen eli Perussuomalaisiin. On epätodennäköistä, että puolue olisi SDP:n kanssa samassa hallituksessa. Antti Rinne on mm. viitannut Jussi Halla-ahon vanhojen blogikirjoitusten kertovan selkeistä arvoristiriidoista. Oli kuitenkin huvittavaa, että Jussi Halla-aho väitti vaalien jälkeen, että Perussuomalaiset eivät asetu perinteiselle vasemmisto-oikeisto akselille ja että heillä olisi yhteisiä tekijöitä molempien kanssa. Mielestäni tämä on hiukan huvittava väite. Vasemmisto-oikeisto jaon oleellisin erityispiirre näkyy siinä, miten puolueet suhtautuvat valtion ja markkinoiden rooliin taloudessa. Vasemmalla kannatetaan vahvaa valtiota, oikealla taas luotetaan markkinoihin mukautumiseen. Tähän perustuu myös aikaisemmin mainitsemani ristiriita SDP:n ja Kokoomuksen verokannoissa. SDP haluaa käyttää verotusta valtion talouspolitiikan välineenä, kun kokoomukselle veronalennukset ovat keino lieventää valtion otetta (heidän mielestään) luontaisesti yhteiskuntaa ohjaavista markkinoista. Tähän liittyy näkemys siitä, että valtio mukautuu taloustilanteeseen leikkaamalla tarvittaessa menoja. Perussuomalaisten näkemys on tässä mielessä kokoomuslainen. Puolueen vaaliohjelma perustui talouspolitiikassa julkisten menojen leikkaamiselle, kun SDP korosti verotusta. Olen itse sitä mieltä, että aikaisemmin mainitsemistani syistä Suomessa on leikattu jo liikaa julkisia menoja ja moni ihminen on tästä politiikasta kärsinyt. Ajatus siitä, että tätä tulisi jatkaa on mielestäni väärä. Nostetaan mielummin niiden veroja, joilla menee jo valmiiksi hyvin ja rahoitetaan tulonsiirrot ja palvelut niille, joilla on ennestään vähemmän. Soisi myös rikkaiden kanattavan tätä ajattelua. Sosiaalinen koheesio ehkäisee sellaista yhteiskunnallista epävakautta, joka viime kädessä uhkaisi myös rikkaiden oikeutta yksityisomaisuuteen ja turvallisuuteen. Jussi Halla-aho on myös sanonut, että hän pitää työttömyyttä ja sosiaaliturvaa yhteiskunnan luksustoimintoina (https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/201703132200084759). Tässä on tietty yhtymäkohta kokoomuksen oikeistosiiven puheille sohvalla makoilevista työttömistä ja vaatimuksille puistojen haravoimisesta vastineeksi työttömyysturvasta. Jos joku tätä mieltä on, niin siihen on vapaassa maassa oikeus, mutta samoin on oikeus olla eriä mieltä. Ei ole myöskään mitään syytä väittää, että Perussuomalaisten sijoittuminen poliittiseen oikeistoon olisi jotenkin epäselvä asia. Tätä puoltaa myös puolueen yhteneväinen kanta suhteessa kokoomukseen perintöveron poistamisesta. Lisäksi ainoa kerta, kun Perussuomalaiset ovat osallistuneet Suomessa hallitukseen, oli kyseessä kovasti parjaamani Sipilän porvarihallitus. Myös euroopassa Perussuomalaisten kaltaiset puolueet, kuten Itävallan FPÖ sekä Norjan edistyspuolue ovat nouseet maidensa hallituksiin juurikin yhteistyössä perinteisten kokoomusta vastaavien oikeistopuolueiden kanssa (Itävallassa kansanpuolue ÖVP ja Norjassa oikeiston Höyre).

Jos haluamme Suomeen aidon suunnanmuutoksen oikeiston leikkauksille, vastuuttomille veronalennuksille sekä eriarvoistavalle uusliberalismille, tarvitsemme Sosialidemokraattien johtaman Rinteen punamultahallituksen. SDP:n nousu suurimmaksi puolueeksi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999 kertoo myös siitä, että tälle linjalle on kansan tuki.

Miksi Suomen oikeisto haluaa poistaa perintöveron?

Mikä yhdistää perussuomalaisia, kokoomusta, keskustaa ja RKP:ta?

Nämä puolueet haluavat poistaa perintöveron.

Se ei ole mikään yllätys, että kokoomus ja RKP ovat tätä mieltä tai, että keskustalaisetkin puhuvat aiheesta positiiviseen sävyyn. Joku aika sitten myös Perussuomalaiset ovat ilmoittaneet olevansa myös tällä kannalla. Mikä tässä on sitten ongelmana?

Perintöveron poisto suosisi vain rikkaita. Tai tuskin se kenellekään asiaa ajattelevalle yllätyksenä tulee, mutta ne argumentit, joiden valossa perintöveron poistamista perustellaan antavat usein ymmärtää, että myös köyhä kärsii siitä, kun perinnönsaannissa päälle lätkäistään vero tai, että leskeksi jääneelle tästä syntyy suuri taloudellinen taakka. Näihin argumentteihin vedotaan, jotta myös tavalliset ihmiset huijattaisiin kannattamaan esitystä, josta he eivät hyödy. Nimittäin jos vain rikkaat kannattaisivat omien verojensa alentamista, ei sitä koskaan tapahtuisi, koska enemmistö suomalaisista on pieni tai keskituloisia. Kun perintöverotusta alennettiin vuona 2016 (hallituksessa olivat Kesk, Kok ja PS), hyötyi siitä eniten kaksi korkeinta tuloluokkaa.

Perintöveroa maksetaan yli 20 000 euron arvoisista perinnöistä ja leski maksaa sitä vain yli 110 000 euron arvoisesta perinnöstä. On myös mielenkiintoista, että yleensä omalla työllä rikastumista korostavat oikeistopuolueet ovat tässä asiassa leimallisesti päinvastaisella kannalla.Vero-oikeuden professorinkin mukaan veron poisto hyödyttäisi suurperijöitä ja miljonäärisukuja (https://yle.fi/uutiset/3-7342386).

Miksi perintövero sitten pitäisi säilyttää? Tai vielä tärkeämpää, miksi perintöveroa pitäisi korottaa, kuten esimerkiksi SDP ajattelee? Siksi, koska se on tehokas tapa kerätä verotuloja julkisten palveluiden, koulutuksen ja sosiaaliturvan rahoittamiseen. Nämä ovat suomalaiseen hyvinvointivaltioon kuuluvia rakenteita, joista hyötyvät eniten pieni- ja keskituloiset. Perintövero tuottaa valtiolle ainakin 720 miljoonaa euroa verotuloja vuodessa (ja voisi tuottaa korotettuna lähemmäs miljardin). Toisin sanoen perintöverossa rahat verotetaan niiltä, joilla on jo valmiiksi paljon ja annetaan niille, joilla on vähän. Tällä tavalla yhteiskunta pystyy tasoittamaan eri yhteiskuntaluokkien välisiä eroja kuten varallisuuseroja. Tämä on äärimmäisen tärkeää juuri nyt, koska elämme aikaa, jolloin varallisuuserot ovat olleet jo 30 vuotta kasvussa Suomessa. Rikkain 10% omistaa lähes puolet kaikesta nettovarallisuudesta (Tilastokeskus: http://www.stat.fi/til/vtutk/2016/vtutk_2016_2018-06-05_kat_003_fi.html#_ga=2.252286857.1233305520.1551019602-1681018791.1477089998).

Enemmistö johtavista ekonomisteista pitää perintöveroa vähiten haitallisena verona talouskasvun näkökulmasta. (http://www.ekonomistikone.fi/kysymys-perinto/). 

Perintöveron poistaminen rapauttaisi hyvinvointivaltion veropohjaa. Sitä kautta se heikentäisi mahdollisuutta rahoittaa terveyspalveluita, sosiaalipalveluita, koulutusta, sosiaaliturvaa, varhaiskasvatusta, vanhustenpalveluita, kulttuuria ja urheilua. Verotulojen vähentyminen kasvattaisi budjettialijäämää ja nopeuttaisi näin valtion velkaantumista. Ja kaikki tämä tehtäisiin vain siksi, että porvarit haluavat nuoleskella uskollisesti muutamien rikkaiden kenkiä. Jos legendan mukaan Robin Hood ryösti rikkailta ja antoi köyhyille, niin perintöveron poistajat tekisivät päinvastoin. He ryöstäisivät köyhiltä ja antaisivat rikkaille. Hyvinvointivaltion turvaaminen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentäminen vaatii yhtä asiaa: rikkaiden on maksettava enemmän. Sosialidemokraattinen puolue kannattaa verotuksen painopisteen siirtämistä varallisuuteen, suuriin tuloihin sekä osinkoihin. Tämä on oikein, koska verot on maksettava maksukyvyn mukaan. Ja rikkaalla jos kenellä on maksukykyä. Rahat voisivat mennä mm. koulutusleikkausten jälkien paikkaamiseen, 1000 uuden lääkärin palkkaamiseen perusterveydenhuoltoon ja eriarvoisuuden torjumiseen.

Summauksena näin vaalikevättä ajatellen: Jos et halua ajaa rikkaiden, miljonäärisukujen ja suurperijöiden etua tuhoamalla suomalaista hyvinvointivaltiota ympäriltäsi oligarkian hyväksi, älä äänestä PS, Kok, Kesk tai RKP. Jos haluat, että suomi investoi oman kansansa hyvinvointiin ja korottaa sen saavuttamiseksi rikkaiden veroja, äänestä SDP:tä.