sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Punamultaa pukkaa

Niin siinä kävin kuin kävikin, että hallitusta lähdettiin muodostamaan juuri siltä pohjalta, jota myös itse pidin kaikkein parhaimpana vaihtoehtona. Toukokuun 8. päivä Antti Rinne ilmoitti, että Suomen seuraavaa hallitusta lähdetään muodostamaan SDP:n, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n varaan. Edellisessä blogikirjoituksessa erittelin, miksi ns. punamultahallitus on hyvinvointivaltion ja tavallisen suomalaisen kannalta hyvä hallituskokoonpano. Mainitsin myös, että mikäli hallitus todella muodostetaan tältä pohjalta, olisi se ensimmäinen demarivetoinen punamultahallitus sitten 1980-luvun.

Luonnollisesti tälle kokoonpanolle on myös vastustajansa. Esimerkiksi nyt vasta toista kertaa sitten vuoden 1987 oppositioon joutuva kokoomus sekä heidän apupuolueensa persut ovat paheksuneet johtopäätöstä. On mielenkiintoista seurata, kuinka nopeasti "vastuunkantajapuolue" kokoomuksesta kuoriutuu oppositioon siirryttäessä Jyrki Kataista lainatakseni "puskista huutelijoita". Hallitusratkaisua on joissakin yhteyksissä kritisoitu epädemokraattiseksi, koska toiseksi suurin ja kolmanneksi suurin puolue eivät ole mukana, mutta vaalien suurin häviäjä keskusta on. Esim. persujen jani Mäkelä keksi, että tämän hallituksen puolesta ei ole äänestänyt "oikeastaan kukaan". Seuraavaksi erittelen, miksi tämä väite ei pidä paikkaansa. Asia sinäänsä on aika itsestäänselvä, mutta selitän sen silti, koska minulla on tylsää.

Vaalien kolme suurinta voittajaa olivat paikkamääräänsä eniten lisänneet edellisen eduskuntakauden oppositiopuolueet SDP (+6), Vihreät (+5) ja Vasemmistoliitto (+4). Vrt. esim PS (+1) tai Kok. (+1). Vaalien kolme suurinta voittajaa ovat siis mukana muodostamassa hallitusta ja näin ollen se mukailee sitä muutoshalua, jonka kansa on vaaleissa esittänyt suhteessa aikaisempaan Sipilän porvarihallitukseen. Perussuomalaisten pj väläytti, että "enemmistö saadaan myös perussuomalaisten, kokoomuksen, keskustan ja kristillisdemokraattien edustajilla". Tämä kokoonpano olisi puoluerakenteeltaan samanlainen, kuin Sipilän hallitus oli aloittaessaan vuonna 2015 ainoastaan täydennettynä kristillisillä. Kysymys kuuluukin, kumpi hallituspohja on enemmän kansan muutosviestin mukainen: hallitus jossa ovat mukana vaalit voittaneet oppositiopuolueet SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto, vai hallitus, joka olisi lähes identtinen suhteessa syrjään äänestettyyn porvarihallitukseen? Näistä vaihtoehdoista ensimmäinen vastaa enemmän kansan muutostahtoa suoraan vaalitulokseen verrattaessa. Tätä taustaa vasten voi peilata, kuinka uskottava puolue on sellainen, joka kampanjoi vaaleissa muutoksen puolesta, mutta haluaakin vaalien jälkeen jatkaa vanhalla koalitiolla?

Entäpä miksi keskustalaiset ovat mukana neuvotteluissa? Yksinkertaisesti siitä syystä, että Suomeen muodostettavan hallituksen on oltava päätöksentekokykyinen. Ollakseen päätöksentekokykyinen hallituksen on oltava ensin sisäisesti yhtenäinen. Siäisesti yhtenäisen hallituksen muodostaminen demareiden ja kokoomuslaisten tai demareiden ja persujen varaan olisi mahdotonta, koska sekä kokoomuslaiset, että persut kannattavat rikkaita hyödyttäviä veronalennuksia sekä julkisten menojen leikkaamista ja SDP ei kannata, koska verotuksella rahoitetaan hyvinvointivaltion rakenteet ja tulevaisuusinvestoinnit ja menojen leikkaaminen kohdistuisi lopulta tavallisiin ihmisiin. Pidänkin kummallisena ajatusta, että Kokoomus olisi jäänyt ulos hallitusneuvotteluista, koska sen talouspolitiikka oli liian "tiukkaa". Teistä en tiedä, mutta minun mielestäni miljardin euron veronalennusten vaatiminen tilanteessa, jossa valtion budjetti on alijäämäinen ei ole missään määrin tiukkaa talouspolitiikkaa. Se on jakopolitiikkaa, joka ei edes maksa itseään samalla tavalla takaisin, kuin investoinnit osaamiseen, tutkimukseen tuotekehitykseen, sosiaaliseen kohesioon tai liikenneyhteyksiin. Tämä on vain yksi perustavaa laatua oleva eroavaisuus muiden joukossa. Tältä pohjalta muodostettu hallitus olisi siis sisäisesti hajanainen ja näin ollen riski päätöksentekokyvyttömyystilaan ajautumisesta olisi suuri. Tämä olisi puolestaan huono asia sellaisten suurien uudistusten, kuten sote-uudistuksen tai sosiaaliturvan uudistuksen kannalta. Veikkaan, että suurin osa suomalaisista ei jaksaisi enää ties kuinka monetta kertaa nähdä soten lykkääntyvän, hallituksen ajautuvan riitoihin tai jopa hajoavan. Jos Antti Rinne siis katsoo, että keskustan kanssa on helpompi päästä asioista sopuun, niin on täysin isänmaan edun mukaista, että puolue on silloin neuvotteluissa mukana. Kritiikin voi kuitata siis lähinnä vanhan kuvaputkitelevision lumisadetta muistuttavana kohinana.

Hallitusneuvottelut eivät tästäkään huolimatta ole helppoja. Vaikka puoluerakenteen näkökulmasta hallitus olisi yhtenäisin mahdollinen, on puolueiden välillä senkin jälkeen vielä eroja. Näitä eroja ei kuitenkaan tarvitse pelätä. On vain äänestäjän kuluttajansuojan kannalta hyvä asia, että puolueet erottuvat jotenkin toisistaan. Tämä ei toisaalta saa vaarantaa yhteistyötä, joten samalla on kyettävä sopimaan asioista rakentavasti. Suuret kiistakysymykset koskevat esimerkiksi metsähakkuita. Antti Rinne puhui Ylen Ykkösaamussa Kemiin suunnitellun biotuotetehtaan tukemisesta infrastruktuuriin investoimalla, kuten hän teki Äänekosken biotuotetehtaan kohdalla ollessaan valtiovarainministerinä vuonna 2014. Biotuotetehdas lisäisi puun kysyntää ja nopeuttaisi hakkuita. Todennäiköisesti keskusta tukisi tällaista politiikkaa, mutta vihreät haluaisivat korostaa enemmän Suomen metsien hiilinielujen kasvattamista. Uskon, että tämä ristiriita on mahdollista sovittaa. SDP:n biotuotetehdasta tukevien kantojen lisäksi jo vaaleissa puhuimme kansallisen hiilinielustrategian luomisesta. Siinä metsänhoidon ja viljelykäytöstä poistuneiden peltojen metsityksillä lisättäisiin puun kasvua ja sitä kautta Suomen metsien kykyä sitoa hiiltä ilmakehästä. Hiilinieluohjelman toteuttaminen on täysin mahdollista, vaikka Kemin biotuotetehdasta autettaisiin samaan aikaan. Uskon, että sekä keskusta, että vihreät voivat sitoutua hiilinielujen kasvattamiseen. Vielä tämän blogin kirjoitushetkellä on liian aikaista sanoa, mitä kaikkea tuleva hallitus tulee toteuttamaan. Spekulaatioissa on pyörinyt esimerkiksi lukuisia eri raidehankkeita, kuten itärata sekä Ruotsin mallin mukaisen suurnopeusjunan tuominen Helsingin ja Oulun välille. Toteutuessaan tämä nopeuttaisi Oulun ja Helsingin välistä matkustamista nykyisestä seitsemästä tunnista 3,5 tuntiin. Lisäksi on puhuttu tunnin junayhteydestä Helsinki-Tampere-Turku kolmion välille. Ratahankkeiden toteuttamisesta puolueet voivat päästä myös yhteisymmärrykseen. Raideliikenne on ekologinen vaihtoehto lentämiselle ja paljon käytännöllisempi, kuin lentovero, johon itse suhtaudun kriittisesti. Suomen talouden kasvu on riippuvainen nopeista liikenneyhteyksistä. Teollisuus on riippuvainen toimivasta kuljetuslogistiikasta, turismi vaatii toimiakseen nopeita liikenneyhteyksiä ja työvoiman liikkuvuuskaan ei onnistu, jos työssäkäyntialueet jäävät turhan pieniksi huonon infran vuoksi. Lisäksi jokun on rakennettava nämä raiteet, väylät ja tiet eli työllisyyttä liisäviä vaikutuksia on sekä lyhyellä, että pitkälla aikavälillä. Keynesiläisen talouspolitiikan kannattajana näiden hankkeiden toteutuminen olisi mielestäni erinomainen taloudellinen panostus ja muodostaisivat paljon vankemman pohjan talouspolitiikalle, kuin leikkaukset, veronalennukset, kiky-sopimukset ja aktiivimallit.

Tulevan hallituksen politiikka voi olla sisällöltään edistyksellisintä, mitä Suomi on vuosikymmeniin kohdannut. Lisää tekstiä on varmaankin luvassa tämän asian tiimoilta, kun hallitusohjelma on valmis. Sitten ei tarvitse enää spekuloida.