Suomessa pidettiin 14.4.2019 Eduskuntavaalit, jotka olivat monessa mielessä historialliset. Eduskuntaan valittiin historiallisen suuri määrä naiskansanedustajia (94). Vaalien tulos oli todella tasainen ja muistutti siten vuoden 2011 vaaleja. Ehkä tärkein muutos oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999, oma puolueeni Sosialidemokraatit nousivat Suomen suurimmaksi puolueeksi. Kannatus tosin jäi alle kahdenkymmenen prosentin (17,7%), mutta suurimalla puolueella on siinä mielessä ainutlaatuinen asema, että kukaan muu ei pärjännyt takuulla yhtään paremmin.
Omasta mielestäni näissä vaaleissa oli kysymys tietynlaisesta vastakkainasettelusta SDP:n kannattaman pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja markkinaliberalistisen kilpailuyhteiskunnan välillä. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että Sipilän hallitus harjoitti kylmää politiikka pakkolakien, Kiky-sopimuksen, koulutusleikkausten, indeksijäädytysten ja onneksi epäonnistuneen markkinaorientoituneen Sote-uudistuksen osalta. Tosiasia on se, että suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin 1960-luvun lopun ja 1980-luvun lopun välillä. Kuitenkin 90-luvun laman jälkeen hyvinvointivaltio on jätetty heitteelle ja sitä on jopa hitaasti, mutta varmasti purettu viime vuosikymmeninä. Kehitys on kauaskantoisempaa, kuin viimeiset neljä vuotta. Tämä on ollut sekä sosiaalinen, taloudellinen, kuin moraalinen tragedia, koska eriarvoisuus on tuon ajan jälkeen lisääntynyt merkittävästi. Tuloerot ovat korkeammat, varallisuuserot ovat korkeammat, pientuloisten ja lapsiköyhyydessä elävien määrä on kasvanut. Erityisesti tähän on vaikuttanut julkisten menojen leikkaaminen ja valtion sekä kuntien julkisten toimintojen yksityistäminen, yhtiöttäminen ja ulkoistaminen sekä kilpailun, tuottavuuden ja voitontavoittelun filosofian tuominen myös niille yhteiskunnan osa-alueille, jonne nämä ajatukset eivät kuulu, kuten terveyspalveluihin.
SDP esitti vaaleissa selkeän vastavoiman politiikalle, jossa yksityinen voitontavoittelu, rikkaiden rikastuminen ja kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden ja yksilöiden välinen kilpailu on keskiössä. Antti Rinteen johdolla SDP kampanjoi koulutuksen kunnianpalautuksen, yliopistojen perusrahoituksen, maksuttomien toisen asteen opintojen, oppivelvollisuuden jatkamisen, työttömiä kurittavan aktiivimallin perumisen, kolmikantaan perustuvien työmarkkinoiden, eläkeköyhyyden torjumisen, vanhustenhoidon hoitajamitoituksen, 1000 uuden terveyskeskuslääkärin ja kestävän kehityksen arvonlisäveron puolesta. SDP:n ohjelmatyössä päämäränä on ollut 2030-luku, eikä vain seuraavat neljä vuotta. Tämä on sikäli hienoa, että länsimaissa on ollut leimallista asioiden katsominen lyhyellä aikaperspektiivillä samaan aikaan, kun Kiinan ja Saudi-Arabian kaltaiset autoritaariset maat tekevät jo 2050-luvulle suuntaavia suunnitelmia. Demareiden tavoitteet perustuvat YK:n kestävän kehityksen periaatteille eli tarkoituksena on vahvistaa Suomen sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä. Kaikki nämä edellä mainitut tulevaisuusinvestoinnit ollaan valmiita rahoittamaan vero-ohjelmalla, jonka tavoitteena on siirtää verotuksen painopiste varallisuuden, suurten tulojen, pääomatulojen sekä pörssin ulkopuolisten yritysten verovapaiden osinkojen verotukseen. Verojen korotus ei ole SDP:lle itseistarkoitus, vaan tavoite on rahoittaa tulevaisuusinvestoinnit veropohjaa tiivistämällä. Tämä on mielestäni huomattavasti vastuullisempi ja realistisempi talouspolitiikan linja, kuin kokoomuksella, joka tavoitteli vaaleissa miljardin euron veronkevennyksiä. Lisäksi jo sitä ennen Sipilän hallitus laski veroja (pääasiassa rikkaita hyödyttävällä tavalla, ks apteekkarien verovähennys, perintöveron ale, metsälahjavähennys) tilanteessa, jossa Suomen talous oli saavuttanut ennusteista huolimatta noususuhdanteen, jonka aikana olisi pitänyt maksimoida verotulot ja tasapainottaa alijäämäinen budjetti sitä kautta epäoikeudenmukaisten ja taloudellisesti toimimattomien leikkausten sijaan. Fakta on se, että hyvinvointivaltion rakenteet rahoitetaan verovaroista. Jos veroja lasketaan, kapenee veropohja. Näin heikkenee myöskin kyky rahoittaa sosiaaliturvaa, terveydenhoitoa ja koulutusta. Toisin sanoen kokoomukseen manifestoituu kaikki se mikä Suomessa on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana mennyt mönkään. Kokoomus on myös istunut viimeisen 32 vuoden aikana 28 vuotta hallituksessa ja vain neljä vuotta oppositiossa (2003-2007). Koska valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä, ei kokoomuksen syyttäminen ole täysin perusteetonta.
Itse kannatin vaaleissa Demarinuorten liittohallituksen jäsentä Janne-Pekka Niemimäkeä, joka sai ensikertalaiseksi ja pienellä budjetilla toimivaksi opiskelijaksi verrattain hyvän äänimäärän. Lisäksi SDP lisäsi paikkamäärän Oulun vaalipiirissä yhdestä paikasta kahteen. Koko maassa SDP sai 40 paikkaa (+6). Erityisen mahtava oli puolueen varapuheenjohtajan Sanna Marinin hurjat 19 000 ääntä Pirkanmaalla.
Seuraavaksi edessä on hallituksen muodostaminen. Perinteisesti hallitusta lähtee muodostamaan suurimman puolueen puheenjohtaja, joka tässä tapauksessa on Antti Rinne. Oma kantani hallituspohjaksi on täysin selvä. Niin pitkään, kun olen seurannut politiikkaa, olen ollut vakuuttunut siitä, että SDP:n ja keskustan varaan rakentuva punamultahallitus on toimivin hallituspohja. Tällaisten hallitusten aikana 1960-80-luvuilla rakennettiin hyvinvointivaltio, kansanterveyslaki, peruskoulu ja sosiaaliturvajärjestelmä. Koalitio, joka rakensi hyvinvointivaltion on paras myös korjaamaan ja viemään sen 2030-luvulle. Jos tiedät mistä tulet, tiedät miten olet tähän päätynyt ja osaat suunnitella minne seuraavaksi menet. Jos et tunne historiaa, et ymmärrä nykyisyyttä etkä tulevaa. On myös tärkeää huomata, että jos uusliberalistinen yhteiskuntapolitiikka on jatkunut viimeiset 30-vuotta, ovat siitä olleet vastuussa lähinnä porvarit. Mainitsin jo kokoomuksen läsnäolon lukuisissa hallituksissa. Viimeisen 32-vuoden aikana Suomessa on ollut viisi keskustalaista, kolme kokoomuslaista ja vain yksi Sosialidemokraattinen pääministeri. Edellinen SDP:n johtama ns. punamultahallitus oli Suomen pitkäaikaisimman pääministerin ja Demareiden legendaarisen puheenjohtajan Kalevi Sorsan johtama hallitus, joka työskenteli vuosina 1983-1987. Jos Rinteen hallitus rakentuisi SDP:n ja keskustan yhteistyölle, saisi Suomi historiallisen hallituksen jatkeeksi historiallisille vaaleille. Vaalituloksen perusteella toinen mahdollisuus olisi SDP:n ja kokoomuksen sinipunahallitus, jota itse en kannata. Vasemmiston ja oikeiston varaan rakentuvien sinipunahallitusten ongelma on niiden sisäisen liiman puute, vaikka ne ovat usein vahvoja enemmistöhallituksia. Enemmistölläkään ei kuitenkaan tee mitään, jos hallitus on sisäisesti hajanainen, kuten Kataisen ja Stubbin hallitukset. Lisäksi mielestäni niissä kokoonpanoissa teeskennellään, että politiikka on jotakin teknokraattista asianhoitamista ja, että sosio-ekonomisiin kysymyksiin perustuva vasemmisto-oikeisto jako ei olisi jotenkin relevantti, kun todellisuudessa se on merkittävin politiikkaa määrittävä tekijä. Ongelmaksi punamullalle voi muodostua toki Keskustan huonoin vaalitulos 100 vuoteen, 13,8% (-7,3%) ja 31 paikkaa (-18). Tämä kuitenkin juontaa juurensa siihen, että Keskusta on erkaannuttanut omat maakuntien alueellista tasa-arvoa kannattavat äänestäjänsä omaksumalla kokoomuslaisen uusliberalistisen yhteiskunta-ajattelun. Esimerkiksi Oulun vaalipiirissä Sipilän hallitus päätti Oulaskankaan aluesairaalan synnytysosaston lakkauttamisesta. Tässä (uusliberalismissa) ei ole toisaalta mitään uutta. Juha Sipilän lisäksi samaa linjaa harjoittivat aikoinaan Esko Aho ja Matti Vanhanen. Keskustalaisten tulee ymmärtää, että ainoa tapa tehdä täyskäännös tässä linjassa ja ansaita uusi luottamus on hallitus SDP:n kanssa. Suomessa oppositiopuolueille ei enemmistöhallitusten vallitessa jää muuta tehtävää, kuin niiden toiminnan kritisoiminen. Yhteistyötä Kokoomuksen kanssa tuskin kukaan keskustalainen nyt haluaa, eikä se näytä sikäli mahdolliseltakaan, että kokoomus on kolmanneksi suurin puolue. Lisäksi SDP on sympaattinen esimerkiksi laajemmille sote-alueille osana sote-uudistusta, kunhan järjestäjä on ensisijaiesti julkinen sektori ja haluaisi investoida mm. liikenneyhteyksiin, kuten rataverkkoon. Antti Rinne puhui ns. Helsingin ja Oulun välisen kaksoisraiteen toteuttamisesta vieraillessaan Oulussa huhtikuun alussa. Kaksoisraide lyhentäisi Oulun ja Helsingin välisen junamatkan parhaimmillaan neljään tuntiin. Sosialidemokraattinen ajatus yhteiskuntaluokkien välisestä tasa-arvosta yhdistyy luontevasti myöskin alueellisen tasa-arvon pyrkimyksiin. Aidossa hyvinvointivaltiossa molempien on toteuduttava.
Seuraavat viikot näyttävät mitä tapahtuu, mutta oma mielipiteeni on, että hallituksen tulisi rakentua kokoonpanolle SDP+Kesk+Vihr+Vas+RKP. Tälla hallituksella olisi 117/200 paikkaa. On myös loogista, että Vasemmistoliitto ja Vihreät osallistuvat hallitukseen, koska niiden kannat oppositiossa ovat tärkeimmissä kysymyksissä (esim. koulutus & sote) olleet lähempänä SDP:n kantoja, kuin hallituspuolueiden Keskustan ja Kokoomuksen kannat suhteessa toisiinsa.
Viimeisenä kerron mielipiteeni vaalien kakkospuolueeseen eli Perussuomalaisiin. On epätodennäköistä, että puolue olisi SDP:n kanssa samassa hallituksessa. Antti Rinne on mm. viitannut Jussi Halla-ahon vanhojen blogikirjoitusten kertovan selkeistä arvoristiriidoista. Oli kuitenkin huvittavaa, että Jussi Halla-aho väitti vaalien jälkeen, että Perussuomalaiset eivät asetu perinteiselle vasemmisto-oikeisto akselille ja että heillä olisi yhteisiä tekijöitä molempien kanssa. Mielestäni tämä on hiukan huvittava väite. Vasemmisto-oikeisto jaon oleellisin erityispiirre näkyy siinä, miten puolueet suhtautuvat valtion ja markkinoiden rooliin taloudessa. Vasemmalla kannatetaan vahvaa valtiota, oikealla taas luotetaan markkinoihin mukautumiseen. Tähän perustuu myös aikaisemmin mainitsemani ristiriita SDP:n ja Kokoomuksen verokannoissa. SDP haluaa käyttää verotusta valtion talouspolitiikan välineenä, kun kokoomukselle veronalennukset ovat keino lieventää valtion otetta (heidän mielestään) luontaisesti yhteiskuntaa ohjaavista markkinoista. Tähän liittyy näkemys siitä, että valtio mukautuu taloustilanteeseen leikkaamalla tarvittaessa menoja. Perussuomalaisten näkemys on tässä mielessä kokoomuslainen. Puolueen vaaliohjelma perustui talouspolitiikassa julkisten menojen leikkaamiselle, kun SDP korosti verotusta. Olen itse sitä mieltä, että aikaisemmin mainitsemistani syistä Suomessa on leikattu jo liikaa julkisia menoja ja moni ihminen on tästä politiikasta kärsinyt. Ajatus siitä, että tätä tulisi jatkaa on mielestäni väärä. Nostetaan mielummin niiden veroja, joilla menee jo valmiiksi hyvin ja rahoitetaan tulonsiirrot ja palvelut niille, joilla on ennestään vähemmän. Soisi myös rikkaiden kanattavan tätä ajattelua. Sosiaalinen koheesio ehkäisee sellaista yhteiskunnallista epävakautta, joka viime kädessä uhkaisi myös rikkaiden oikeutta yksityisomaisuuteen ja turvallisuuteen. Jussi Halla-aho on myös sanonut, että hän pitää työttömyyttä ja sosiaaliturvaa yhteiskunnan luksustoimintoina (https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/201703132200084759). Tässä on tietty yhtymäkohta kokoomuksen oikeistosiiven puheille sohvalla makoilevista työttömistä ja vaatimuksille puistojen haravoimisesta vastineeksi työttömyysturvasta. Jos joku tätä mieltä on, niin siihen on vapaassa maassa oikeus, mutta samoin on oikeus olla eriä mieltä. Ei ole myöskään mitään syytä väittää, että Perussuomalaisten sijoittuminen poliittiseen oikeistoon olisi jotenkin epäselvä asia. Tätä puoltaa myös puolueen yhteneväinen kanta suhteessa kokoomukseen perintöveron poistamisesta. Lisäksi ainoa kerta, kun Perussuomalaiset ovat osallistuneet Suomessa hallitukseen, oli kyseessä kovasti parjaamani Sipilän porvarihallitus. Myös euroopassa Perussuomalaisten kaltaiset puolueet, kuten Itävallan FPÖ sekä Norjan edistyspuolue ovat nouseet maidensa hallituksiin juurikin yhteistyössä perinteisten kokoomusta vastaavien oikeistopuolueiden kanssa (Itävallassa kansanpuolue ÖVP ja Norjassa oikeiston Höyre).
Jos haluamme Suomeen aidon suunnanmuutoksen oikeiston leikkauksille, vastuuttomille veronalennuksille sekä eriarvoistavalle uusliberalismille, tarvitsemme Sosialidemokraattien johtaman Rinteen punamultahallituksen. SDP:n nousu suurimmaksi puolueeksi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999 kertoo myös siitä, että tälle linjalle on kansan tuki.
Waltteri Niiranen | Blogi