Hyvänä sisäänheittona toimii pari vuotta vanha, mutta yhä huvittavan ajankohtainen Erkki Tuomiojan (sd.) ja Tarja Cronbergin (vihr.) haastattelu, joka summaa talouskriisin ja ääriryhmien nousun yhteyttä.
Hypätään seuraavaksi kesään 2017.
Euroryhmän kokouksessa Suomea edustaneen valtiovarainministeri Petteri Orpon mielestä Kreikan kriisiytyminen vältettiin. Herää kuitenkin kysymys siitä, mitä tässä kokouksessa käytännössä päätettiin? Kreikka on sitoutunut uudistuksiin, jotta se saisi vastaanotettua 8,5 miljardia euroa lainaa. Orpon toittottama kriisin välttäminen viittaa tilanteeseen, jossa Kreikan rahat olisivat loppuneet ja se ei olisi kyennyt maksamaan seuraavia 7,2 miljardin euron lainanlyhennyksiä.Kreikka-sopu syntyi. Kriisi vältetty, iso merkitys euroalueen vakauden ja talouskasvun kannalta.— Petteri Orpo (@PetteriOrpo) 15. kesäkuuta 2017
Tragediasta humanitaariseen krisiin
Kreikalle siis annettiin lainaa, jotta se voisi selviytyä veloistaan. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Ja tämä sama pyöritys on jatkunut edellä mainitun kaltaisena kohta kahdeksan vuotta. Kreikka meni käytännössä konkurssiin Eurokriisin alkaessa vuonna 2010. Sen jälkeen Kreikalle on myönnetty hätälainojen ja kolmen tukipaketin avulla lainaa, jonka Kreikan valtio, eli julkinen taho, on ottanut omiin nimiinsä jo aikaisemman kestämättömän valtionvelkansa päälle. Tukipakettien sisältö on käytetty pääasiassa Kreikkaa lanoittaneiden eurooppalaisten pankkien, eli yksityisten tahojen epäsuoraan pelastamiseen. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi Saksa (kuten muut eurooppalaiset maat) pelasti vuonna 2008 omat pankkinsa 500 miljardin euron tukipaketilla. Pankit, jotka olivat sijoittaneet valtavat määrät pääomaa ensin läpimätiin finanssi-instrumentteihin, joutuivat vuonna 2010 uusiin vaikeuksiin, kun tällä kertaa konkurssikypsän Kreikan valtion lainoittaminen osoittautui kalliiksi virheeksi. Esimerkiksi Saksan liittokanseli Angela Merkel oli saanut pankkikriisin jälkeen kolauksen omaan uskottavuuteensa, joten pysyäkseen vallassa hänen oli kehitettävä savuverho pankkien pelastamiseen. Eurooppalaisen oikeiston kuningatar päätti tarjota jälleen ratkaisuksi sosialimia pankkiireille.
Kreikan lainottajia edustavat instituutiot kuten Euroalueen valtiovarainministereiden kokous (Euroryhmä), Euroopan Komissio, Euroopan Keskuspankki EKP ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Tämä haiskahtaa jo senkin vuoksi, yhdenkään instituution edustajia ei ole valittu vaaleilla, Euroryhmän olemassa olo ei perustu esim. Lissabonin sopimuksseen, eli se on todellisuudessa epävirallinen kokous ja IMF ei edes ole EU-instituutio. Joka tapauksessa lainojen ehdoiksi tämä edellä mainittu Troikaksi kutsuttu poppoo on vaatinut Kreikalta eläkkeiden leikkauksia, julkisten menojen leikkauksia ja valtion omaisuuden yksityistämistä ja sitoutumista tarpeeksi korkeaan perusylijäämään. Näiden ehtojen toteuttamisyritykset ovat johtaneet siihen, että vuoden 2010 jälkeen Kreikan valtionvelka on noussut 180 prosenttiin suhteessa kansantuotteeseen, työttömyys on katapultannut kymmenestä prosentista 28 prosenttiin ja on nyt noin 23%, (esim. Suomessa työttömyys oli 90-luvun laman aikana korkeimmillaan 17%), julkisten sairaaloiden budjeteista on leikattu jopa puolet, kunnallisten ruiskutusohjelmien lakkauttamisen jälkeen malaria on alkanut leviämään ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun, kansantuote on supistunut kolmanneksella ja parlamentin kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi on noussut natsipuolue Kultainen Aamunkoitto. Yli 400 000 nuorta on muuttanut ulkomaille sitten vuoden 2008 ja Kreikan köyhyysaste, lapsiköyhyys ja nuorisotyöttömyys ovat euroopan korkeimpia. Kreikan kansan tahdolla ei ole mitään merkitystä harjoitetetun politiikan kannalta, sillä maata on johtanut seitsemän vuoden aikana niin sosialistit, virkamiehen johtama laaja koalitiohallitus, oikeisto kuin vasemmistokin. Maa on äänestänyt lainaohjelmasta kansanäänestyksessä vuonna 2015 hyläten sen murskaluvuin, mutta politiikka on jatkunut kaikesta huolimatta samalla linjalla. Epädemokraattisella Troikalla on valta, Kreikan hallituksella vastuu.
Kreikka on alkanut muistuttamaan muun euroopan siirtokuntaa vain siksi, että pääasiassa Euroalueen suurin maa Saksa on ladannut poliittisen johtonsa uskottavuuden siihen, että leikkausten ja deflaation tahdittama Kreikan tukeminen ja saman aikainen rankaiseminen ovat jotenkin hyvä idea. Angela Merkel on käytännössä valehdellut saksalaisille, että Kreikka maksaa joskus lainansa takaisin. Tosiasioiden tunnustamista lykätään siis niin pitkään, kuin se suinkin on vain mahdollista. Tätä on myös Petteri Orpon lausunto kriisin "välttämisestä". Tosiasioiden tunnustamisen välttelyä, kunnes on liian myöhäistä.
Suomi oikeisto-Euroopan puhurissa
Muiden euromaiden tavoin myös Suomi on ollut jo vuosia sidottuna Saksan epäloogiseen linjaan ja ajanut Kreikan saavuttamattomia lainaehtoja jonkinlaisena solidaarisuuden osoituksena tuhlailevalle etelän maalle. Kaikki alkoi Keskustan ja Kokoomuksen komennolla. Linja jatkui Kataisen ja Urpilaisen aikana ja periytyi luonnollisesti taas Keskustan ja Kokoomuksen hallitukselle. Lukuisista hallituksista, ja ministereistä huolimatta omasta mielestäni pisimmän korren on vetänyt useista ministerinsalkuista vastannut entinen Eurooppaministeri Alexander Stubb. Stubb sanoi esimerkiksi vuonna 2011, että Euro on viimekädessä Darwinistinen valuutta, eli perustuu vahvempien maiden vallalle. Se siitä solidaarisuudesta? Stubb kuulostaa lähinnä Mein Kampfin lukeneelta partiopojalta, eikä sivistyneeltä valtiomieheltä. Toisaalta Suomen linjaan liittyy leimallisesti myös vaalilupausten pettäminen. Perussuomalaiset rakensivat puolueensa nousun mm. tukipakettien vastustamiselle. Vielä maaliskuussa 2015 Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini harjoitti moraalista ilmaherruuttaan kritisoimalla tukipaketteja. Hän myös sanoi, että Perussuomalaiset eivät tule äänestämään Kreikka kolmosen puolesta. Voiko sitä selvemmin sanoa? Huhtikuussa pidettiin eduskuntavaalit. Elokuussa Perussuomalaiset olivat osa Sipilän hallituskoalitiota ja hyväksyivät Kreikka kolmosen. "Moraaliton politiikka" muuttui puolessa vuodessa "vaikeaksi päätökseksi".
Viime heinäkuussa uutisoitiin Kreikan palaavan virallisille lainamarkkinoille. Joku voisi ajatella tämän olevan merkki siitä, että vuosia jatkunut talouden hevoskuuri olisikin ollut lopulta hyvä asia. Ongelma on se, että Kreikka teki samanlaisen tempun viimeksi vuonna 2014. Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis kommentoi kyseisen operaation olevan pikemminkin osa ongelmaa, eikä ratkaisu Kreikan kriisiin. Jo vuonna 2014 Varoufakis otti kantaa vastaavaan tilanteeseen haastattelussa sanoen, että Kreikan paluu lainamarkkinoille ei ratkaise mitään, koska Kreikan taloudessa jatkuu tilanne, jossa investointien aste on negatiivinen. Sekä Kreikan valtio, että pankit ovat yhä konkurssikypsiä. Paluu lainamarkkinoille ei edes ota kantaa kyseisiin tekijöihin ja voi jopa pahentaa tilannetta entisestään. Lisäksi hän epäili, että EU-päättäjien tarve saada aikaan positiivisia uutisia Kreikasta oli sidottu lähinnä tuolloin lähestyneisiin Euroopan parlamentin vaaleihin.
Pässinkin pitäisi ymmärtää, että lainan maksaminen lainalla ei pääty hyvin eikä johda Kreikan maksykyvyn palautumiseen. Kysymys ei ole kreikkalaisten haluttomuudesta tai laiskuudesta, vaan siitä, että konkurssiin mennyt maa ei voi maksaa velkojaan takaisin. Ainoa ulospääsy Kreikan kriisistä on maan päästäminen velkasaneeraukseen. Tämän jälkeen on keskityttävä kasvua tukevien investointien aikaansaamiseen ja tuettava sellaisia uudistuksia, joilla saatetaan kreikan veropohja ja työmärkkinat vakaalle pohjalle. Kreikka menettää arviolta 11-16 miljardia euroa veronkierrossa joka vuosi. Yleensä nostetaan esille se, että Kreikan ei olisi koskaan pitänyt liittyä yhteisvaluutta Euroon mm. sen talouden rakenteen ja veronkannon ongelmien vuoksi. Tämä varmasti pitääkin paikkaansa, mutta on omituista vierittää syy tästä ainoastaan kreikkalaisten niskoille. Ensinnäkin ne poliitikot, jotka ovat vastanneet Kreikassa näistä päätöksistä eivät ole enää vallassa. Vain tavallinen kansa kärsii. Lisäksi Kreikassa on esitetty demokratian palautumisen jälkeen vuodesta 1975 lähtien yhteensä 250 lakia ja 115 000 ministeriön päätöstä liittyen verotukseen. Jos ongelma on ollut tiedossa viimeiset 40-vuotta, niin miksi muut rahaliiton maat ovat sitten hyväksyneet Kreikan rahaliittoon jäseneksi? Vastuu on yhtä lailla muillakin mailla, mutta vain kreikkalaisia halutaan vesikiduttaa asian vuoksi. Pitäisikö Kreikan tai muiden maiden sitten erota Eurosta? Talousprofessori Pertti Haaparanta otti kantaa kysymykseen: "Euroon on sitoutunut niin paljon poliittista pääomaa, että irtautuminen on mahdotonta. Toisaalta järjestelmä on teoriassa myös mahdollista korjata. Ja toki hajottaminen voisi aiheuttaa vakavia seurauksia". Mahdoton on toki varsin äärimmäinen sana, mutta voisi kuitenkin sanoa, että Eurosta eroaminen on vaikeaa, koska se on yhteisvaluutta, eikä valuuttakurssimekanismi, kuten edeltäjänsä ERM oli. Lisäksi siitä syntyisi taloudellista epävakautta.
Kreikkalaisista työntekijöistä vain 25% kuuluu ammattiliittoihin ja työehtoneuvottelut kattavat vain 65% työvoimasta. Esim. Suomessa vastaavasti 74% kuuluu liittoihin ja TE-sopimukset kattavat 91% työvoimasta. Jos Kreikan työntekijöiden järjestäytymisaste saataisiin korkeammalle tasolle, olisi esim. palkkakehitys huomattavasti ennustettavampaa. Ennustettavuus ja järjestäytyneisyys tukisivat Kreikan kilpailukykyä ja vakautta investointikohteena. Järjestäytymisaste tukisi myös työehtojen ja palkkatason parantumista, joka kanavoituisi tavallisen kansan tulotason nousuna ja siten hyvinvointina. Kriisi ei ole myöskään ainoastaan kreikkalainen, vaan pieni osa yleiseurooppalaista talouskriisiä, joka tiivistyy pitkälti yhteisvaluutta Euron rakenteellisiin virheisiin. Yksi oleellinen ongelma Euroalueessa on sen voimakkaat sisäiset jakolinjat ylijäämäisiin ja alijäämäisiin alueisiin. Esimerkiksi Saksan vaihtotaseen ylijäämä on valtava samalla, kun Kreikan vaihtotase on alijäämäinen ja maa kärsii matalasta investointien asteesta. Näitä ongelmia ei korjata Euroalueen yhteisellä budjetilla, tai Kiky-sopimuksen kaltaisilla sosiaalisesti kestämättömillä sisäisillä devalvaatiolla, mutta Keskuspankki EKP:n roolia tulisi muuttaa niin, että se harjoittaisi elvyttävää politiikkaa. Lisäksi EKP tulisi asettaa kansan valitsemien päättäjien poliittiseen ohjaukseen. Talouskurin sijaan on elintärkeää, että EU kehittää sosiaalista pilariaan. Se, kelpaako tämä linja mahtimaa Saksalle, onkin jo sitten ihan eri kysymys.
Angela Merkelin kaltaiset vallanpitäjät euroopassa vieroksuvat Kreikan velkasaneerausta, koska he pelkäävät huijauksen paljastuvan ja johtavan vaalitappioon sekä Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaisten maiden seuraavan Kreikkaa. Sinäänsa Saksan jyrkkä linja velkojen takaisinmaksun suhteen on todella korni. Taloustieteilijä Thomas Piketty sanoi vuonna 2015, että Saksa ei ole maksanut ikinä velkojaan, kuten molempien maailmansotien sotakorvauksia. Jos miljoonia ihmisiä koskevan humanitaarisen kriisin ratkaiseminen vaatii Angela Merkelin liittokansleriputken päättymistä, niin ehkä se on paras vaihtoehto.
Leikkaukset eivät ole uudistavaa, vastuullista tai toimivaa talouspolitiikkaa,vaan syy Kreikan humanitaariselle kriisille. Troikan ajama deflaation, leikkausten ja yksityistämisen politiikka vailla demokraattista vastuuta on uusliberalistinen epäonnistunut ihmiskoe. Joku viisas voisi ajatella, että kokonaisen kansakunnan rankaiseminen ei ole muutenkaan rakentavaa tai kestävää politiikkaa. Yhteisestä valuutasta ja kuripolitiikasta on tullut eurooppaa hajottavia tekijöitä, jotka uhkaavat koko maanosan tulevaisuutta skenaariolla, jossa kriisimaat (ja ehkä muutkin) eroavat rahaliitosta. Toisin sanoen ironisesti pro-Eurooppalaisina esiintyvien poliitikkojen, kuten Alexander Stubbin ja Petteri Orpon linja Angela Merkelin johdolla on uhka euroopan vakaudelle. Troikan kuripolitiikka tulisi korvata sosiaalisesti kestävällä politiikalla, jossa investoinnit, työllisyyden hoitaminen, köyhyyden torjunta ja tuloerojen kitkeminen korvaavat nykyisen toimimattoman politiikan. Markkinavoimien susien ulvonta tulisi vaientaa kansan äänellä.