Jos seuraa politiikkaa ja talouteen liittyvää keskustelua, törmää välttämättä tietynlaiseen rinnastukseen. Joskus kuulee ajatuksen siitä, että valtion on leikattava julkisia menojaan tai kiristettävä vyötä tilanteessa, jossa se juoksuttaa budjettialijäämää eli tuttavallisemmin velkaantuu. Tätä väitettä saatetaan perustella vertaamalla valtiota ja sen taloutta yksityiseen talouteen kuten ihmiseen tai yritykseen. Jos ihminen elää yli varojensa, joutuu hän vararikkoon. Siksi velkaantuva valtiokin välttää vararikon vain "säästötalkoilla". Sana on erityisen tuttu suomalaisessa politiikassa ja omasta mielestäni varsin perverssi sellainen, koska leikkauspolitiikka kohdistuu ainoastaan pieni ja keskituloisiin, kuten heidän palveluihinsa, työehtoihinsa ja sosiaaliturvaverkkoonsa. Rikkaille riittää yleensä Juha Sipilän tai Sauli Niinistön kaltaisten poliitikkojen kehotus antaa rahaa enemmän hyväntekeväisyyteen tai luopua esim. kokouspalkkioiden korotuksista. Sanomattakin selvää, että ei kukaan näin tee. Viime vuosina Suomessakin on maksettu ennätyssuuria osinkoja pörssiyritysten osakkeenomistajille ja johtajien palkat ovat nousseet. Talkoiden käsite tarkoittaa yleensä sitä, että kaikki osallistuvat. Säästötalkoilla tarkoitetaan sitä, että tavallisia ihmisiä kirpaisee tasavertaisesti, mutta hyväosaiset saavat päättää itse osallistumisestaan. Joka tapauksessa seuraavaksi käsittelen sitä, miksi rinnastus valtiontalouden ja yksityisen talouden välillä on harvinaisen huono ja sitä miksi leikkauspolitiikka on toimimaton tapa hoitaa valtion tai miksei myös kaupungin taloutta.
Seuraava video demonstroi hyvin mainitsemaani stereotypiaa. Brittiläisessä BBC Question Time- ajankohtaisohjelmassa yleisön jäsen yrittää käyttää tätä niin tuttua rinnastusta hänen henkilökohtaisen taloutensa sekä valtion talouden välillä. Question Timeen kutsutaan politiikan, median ja muun yhteiskunnan osa-alueiden edustajia keskustelemaan ajankohtaisista aiheista. Myös paikallista yleisöä osallistetaan keskusteluun vähintäänkin kysymysten muodossa. Tällä kertaa yleisön edustaja ei kuitenkaan jää ilman terävää vastinetta. Keskusteluun osallistuu nimittäin kreikkalainen taloustieteen professori Yanis Varoufakis, joka on tunnetusti kritisoinut Kreikan talouskriisin hoitoa. Hän on myös itse yrittänyt lopettaa Kreikan tukiohjelmia toimiessaan puoli vuotta maan valtiovarainministerinä, koska ohjelmat ovat systemaattisesti pahentaneet Kreikan taloustilannetta ja niiden toteuttaminen on mahdotonta. Vuonna 2015 Varoufakis erosi valtiovarainministerin tehtävästä sen jälkeen, kun pääministeri Alexis Tsipras päätti suostua lainaohjelman jatkamiseen senkin jälkeen, kun 60% kreikkalaisista äänesti ohjelmien lopettamisen puolesta kansanäänestyksessä. Katsokaamme miten taloustieteen professori tyrmää tämän tuntemamme yleistyksen:
Eli yleisön edustaja sanoi, kuinka talous on todella yksinkertaista, koska ei hänkään voi tilata baarissa tuoppeja loputtomiin, koska hän elää jossakin vaiheessa velaksi. Hän väitti, että tämä pätee myös valtiontalouteen. Varoufakis vastasi, että henkilökohtaisessa taloudessa tulojen ja menojen välillä on täydellinen riippumattomuus. Jos henkilökohtaisessa taloudessa päättää "kiristää vyötä", esim jättämällä ostamatta sen tupopin, tämä ei vaikuta ihmisen tuloihin. Tämä on varsin loogista. Julkisessa taloudessa kuitenkin kokonaismenot ja kokonaistulot heijastavat toisiaan. Jos valtio leikkaa menoja leikkaa se myös tuloja. Voisi järkeillä, että jos tulot putoavat on tällöin mahdotonta kuroa umpeen alijäämää, joka perustuu siihen, että tulot eivät kata menoja.
Yanis Varoufakis vieraili hiukan Question Timen jälkeen myös maineikkaassa Oxfordin yliopistossa, jossa hän useiden vierailioiden tavoin piti puheen ja tämän jälkeen vastasi yleisön kysymyksiin. Eräs kysymys koski juuri tätä aikaisempaa kohtaamista. Opiskelija kysyi, miksi Question Timen miehen käyttämät yleistykset ovat niin suosittuja erityisesti poliittisen oikeiston, kuten Britannian Konservatiivipuolueen (tai vaikka Suomen Kokoomuksen, Keskustan ja Perussuomalaisten) keskuudessa ja miksi perinteinen vasemmisto ja sosiaalidemokraatit ovat olleet viime vuosina kykenemättömiä vastustamaan tätä virheellistä käsitystä. Itse jaan kysyjän tunteen myös sosiaalidemokraattina Suomessa, jos ajattelen esimerkiksi Jutta Urpilaisen valtiovarainministerikautta, johon en itse (kenties monien suomalaisten tavoin) ollut kovin tyytyväinen. Tässä keskustelussa Varoufakiksella oli huomattavasti enemmän aikaa vastata kysymykseen, joten kyseisen videon katsominen tuo vielä kaivattuja yksityiskohtia edelliseen videoon. Koko video on katsomisen arvoinen, mutta aikaleimaan videon alkamaan juuri mainitsemastani kohdasta vaivan säästämiseksi:
Tässä videossa Varoufakis painotti kannattavansa "vyön kiristsystä", mikäli kysymys on esim. henkilöstä, yrityksestä, perheestä tai kaupasta tilanteessa, jossa rahat ovat tiukilla. Samalla hän toisti miksi tämä ei toimi valtion tasolla. Hän myös asetti leikkauspolitiikan (engl. austerity) sille kuuluvaan kontekstiin, eli laman alkamiseen, kuten vuoden 2008 finanssikriisiin. Kriisin alkaessa esim. pankkijärjestelmän romahtamisesta, pörssiromahduksesta tai asuntokuplasta yksityinen sektori eli ihmiset, kotitaloudet ja yritykset alkavat systemaattisesti säästämään menoistaan, koska he kokevat taloudellisen tilanteen turvattomaksi tai katsovat, että rahan käyttöön liittyy riski (esim investointi ei tuota). Rahaa siis säästetään pahan päivän varalle. Edellisen laman aikaan jotkut saattavat muistaa Suomen televisiosta mainoksen "älä ruoki lamaa". Yksityinen sektori helposti ruokkii lamaa, kun se leikkaa kulutustaan tai investointejaan. Tämä puolestaan johtaa valtion ja kuntien verotulojen putoamiseen, koska esimerkiksi yritykset menettävät tulojaan, jos ihmiset eivät halua ostaa niiden hyödykkeitä aikaiseen malliin. Eli jos ihminen jättää sen tuopin ostamatta laman vuoksi, baari tekee silloin huonompaa tulosta. Tai jos ihminen päättää olla ostamatta uutta autoa laman vuoksi, autoliike tekee huonompaa tulosta. Jos yritys päättää olla hankkimatta uusia tietokoneita tai tuotantojärjestelmää laman vuoksi, niitä välittävä toinen yritys tekee huonompaa tulosta. Jos yritys tekee huonompaa tulosta, maksaa se tietysti myöskin aikasempaa vähemmän veroja. Tämä kysynnän heikkeneminen nostaa puolestaan työttömyyttä. Työnantajat irtisanovat työntekijöitä, jos hyödykkeiden kysyntä heikkenee. Tarjonta seuraa kysyntää. Valtion budjetti muuttuu alijäämäiseksi, jos samaan aikaan verotulot supistuvat ja työttömyyskorvausten kulut paisuvat. Eli menot paisuvat samalla, kun tulot putoavat. Tässä tilanteessa yleensä oikeistopuolueet tai se Question Timen mies järkeilevät, että valtio velkaantuu ja siihen on vastattava leikkauksilla. Tilanteessa, jossa yksityisen sektorin menot supistuvat, kun "lamaa ruokitaan" ja tämän päälle julkinen puoli leikkaa myös omia menojaan, supistuvat kokonaismenot (engl. total expenditure), joka puolestaan heijastaa suoraan kokonaistuloja (total income).
Leikkauspolitiikka on siis kuin noidankehä, joka ruokkii itse itseään. Tästä syystä se ei toimi. Tästä syystä on myös tärkeää ymmärtää edes jollakin tasolla mitä eroa on yksityisella taloudella (mikrotalous) ja julkisella taloudella (makrotalous).
Yksi tapa miten maa voi "nousta" talouden kuopasta "leikkauspolitiikalla" on kuitenkin olemassa. Se ei liity itsessään leikkauspolitiikan toimivuuteen, vaan toisen talouden sektorin eli viennin elpymiseen. Taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2001 voittanut amerikkalainen ekonomisti Joseph Stiglitz kertoo kuinka leikkauspolitiikka ei ole koskaan historiassa onnistunut elvyttämään taloutta laskusuhdannetta edeltävälle tasolle. Jotkut maat ovat elpyneet leikkauspolitiikasta huolimatta siksi, että elpynyt vienti on pystynyt korvaamaan leikkauspolitiikasta aiheutuneen kokonaistulojen menetyksen. Leikkauspolitiikan kannattajat siis usein käyttävät esimerkkinä sellaisia maita, jotka ovat elpyneet harjoitettuaan leikkauspolitiikkaa. Stiglitz kuitenkin toteaa, että tällöin he eivät analysoi käyttämiään esimerkkejä tarkasti, koska leikkauspolitiikka ei aiheuta talouden elpymistä, vaan vienti. Stiglitz myös mainitsee esimerkkeinä tällaisista maista Kanadan ja Ruotsin 1990-luvun alussa. Tällä kertaa tarjolla on linkki videoon, jossa Stiglitz kertoo edellä mainitut asiat. Lisäksi linkitän talousnobelisti Paul Krugmanin kirjoituksen vuodelta 2015 The Guardian lehdessä ja nobelisti Stiglitzin kirjoituksen samassa lehdessä vuodelta 2017, joissa käsitellään pitkälti samoja aiheita.
Joka tapauksessa seuraavalla kerralla, kun kuulet esimerkiksi kansanedustajan, kaupunginvaltuutetun tai vaikkapa kadunmiehen vertaavan valtiontaloutta yksityiseen talouteen, hän ei todennäköisesti tiedä mistä puhuu tai olettaa, että sinä et tiedä.
Waltteri Niiranen | Blogi