Ääriryhmien onnistunut tunkeutuminen Yhdysvaltojen kongressitaloon on osoittanut, kuinka helposti demokraattista järjestelmää voi uhata. Äärioikeisto on ilmiönä inhottava ja herättää monessa kysymyksen, miten ihminen voi päätyä kannattamaan sellaista liikettä? Aidon humanistin täytyy kuitenkin ymmärtää näitä ihmisiä. Silloinkin, kun katsoisi heidän johtopäätöksensä täysin vääriksi.
Kreikkalainen ekonomisti Yanis Varoufakis on joskus todennut
osuvasti, että talouden deflaatiospiraali on parasta kasvupintaa poliittisille
hirviöille. 1930-luvun laman tuoma kurjuus nosti Hitlerin valtaan Saksassa. Talousvaikeudet
nostivat Slodoban Milosevicin serbinationalismia Jugoslaviassa ja 2008
finanssikriisin jälkeen moderni äärioikeisto, kuten herra Trump ovat
kasvattaneet suosiotaan.
Historiallista ja nykyistä äärioikeistoa yhdistää se, että
he lupaavat palauttaa nöyryytetyille itsetunnon. Hitler, Mussolini ja Trump
lupasivat ihmisille, että he saisivat olla uudelleen ylpeästi saksalaisia,
italialaisia ja amerikkalaisia. Kansallistunne ja yhteinen vihollinen, yleensä
ulkomaalainen sellainen tai jonkin vähemmistöryhmän syyllistäminen ovat
ihmisten primitiivisiin osiin vetoavia aseita sukupolvesta toiseen.
Kannattajakuntaa ääriryhmille ovat ihmiset, joiden asema on
nopeasti heikentynyt ansiotason laskun ja eriarvoistumisen myötä. 2000-luvun
alun latinalaisessa Amerikassa usko demokratian toimivuuteen oli maailman
alhaisinta. Samaan aikaan maanosa oli kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n sanelemien
talousohjelmien, kuten leikkausten ja yksityistämisten runtelema.
Kollektiivisen nöyryytyksen kohteeksi joutuneet ihmiset menettävät
luottamuksensa yhteiskuntaan ja alkavat kaivata vahvaa johtajaa.
Kaikki yhteiskunnat eivät automaattisesti muutu
diktatuureiksi, mutta demokratian kestävyys on vaihtelevaa. Unkarissa ja
Venäjällä Viktor Orban ja Vladimir Putin ovat onnistuneet kaappaamaan
poliittisen koneiston, oikeuslaitoksen ja median haltuunsa vain muovatakseen
maansa parlamentaarisiksi diktatuureiksi. Kuten maanjäristykselle altistuvat
rakennukset, myös instituutiot kestävät järähdyksiä vaihtelevasti. USA:n
demokratian pelastukseksi onkin saattanut koitua juuri vahvat instituutiot.
Suomi on poikkeuksellisellakin tavalla selvinnyt itsenäisyytensä
aikana suurista vaikeuksista. Sisällissota päättyi henkisesti jakaantuneen,
mutta demokraattisen kansakunnan syntyyn. Mäntsälän kapina kukistettiin radiopuheella.
Emme ole olleet koskaan diktatuuri. Toiseen maailmansotaan osallistuneiden Euroopan
maiden pääkaupungeista vain kolmea ei miehitetty: Lontoota, Moskovaa ja
Helsinkiä. Me kestämme järistyksiä ja saamme olla siitä ylpeitä.
Naiiveja emme silti saa olla. Jos jokin asia voi lyödä
bensaa autoritaarisuuden liekkeihin, niin epätasainen talouskehitys. Ekonomisti
Sixten Korkman kirjoitti 20.12.2020 Helsingin Sanomien kolumnissaan populismin
olevan varoituskello, joka vaatii asettamaan politiikalle uusia vaatimuksia.
Näiksi vaatimuksiksi hän nimesi julkisten palveluiden vahvistamisen ja eriarvoisuuden
vähentämisen. Koronakriisissä Suomi on elvyttänyt ja ottanut iskun julkisen
vallan harteille, mutta näiden periaatteiden on kannateltava käytännön
politiikkaa kriisin jälkeenkin. Samalla on muistettava, että demokratia ei ole
vain väline, vaan itsessään arvokasta.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä 28.1.2020 ja Debatti-verkkomediassa 1.2.2020