“Asuntomarkkinat ovat keskeinen esimerkki siitä, kuinka kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä näkyy Suomessa. Kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia kerryttää varallisuutta omistusasumisen muodossa. Esteenä ovat erityisesti asuntojen nousevat hinnat, epätyypillisten työsuhteiden yleistyminen, varallisuuserot sekä opintojen pidentyminen. Kaikki nämä vaikuttavat sekä yksin että erikseen, mahdollisuuteen saada asuntolainaa pankista,”
Demarinuorilta ja Vasemmistonuorilta tuli vasta varsin ajankohtainen ja reilu vaatimus. Asumisen hintatasosta puhuminen on huomattavasti kypsempi kannanotto, kuin jo aikaisemmassa kirjoiutuksessanikin mainitsemani erään oikeistopuolueen kärkipoliitikon muutaman viikon takainen tapa perustella sosiaaliturvaleikkauksia sillä, että köyhillä tai työläisillä ei pitäisikään olla mahdollista asua korkean hintatason kaupungissa.
On sinänsä täysin perusteltua ottaa kantaa siihen kuiluun, joka on repeämässä omistusasumisen ja vuokra-asumisen välille. Tästä inspiroituneena koen hyödyllisenä asumiseen, rakentamiseen ja kaupunkiympäristöön liittyvien kysymysten tarkastelemisen laajemminkin. Siispä seuraavaksi luvassa hiukan omaa pohdintaani näistä aiheista.
Vaikka kallis asuminen liitetään usein pääkaupunkiseutuun, eivät luonteeltaan negatiiviset ilmiöt ole pelkästään Helsingin ilmiö. Viimeisimpien tietojen mukaan Oulu on ainoa suuri kaupunki, jossa asuntojen hinnat ovat nousseet. Tämä lienee lähinnä korona-ajan erityispiirre. Oulu on tietysti edelleenkin varsin edullinen kaupunki suhteessa etelän kaupunkeihin. Asioihin voidaan kuitenkin vaikuttaa asuntorakentamisen ja kaavoittamisen laadullisilla piirteillä. Nousevia hintoja voidaan tukea esimerkiksi tarkoitushakuisesti rakentamalla mahdollisimman tiiviisti esimerkiksi tornitaloja, kuten viime aikoina on tapana ollut. Näille taloille tyypillistä ovat yleensä minimalistisen pienet yksiöt ja huipulle sijoitetut ”korkeatasoiset asunnot” (koodi-ilmaisu yläluokkaiselle asumiselle). Joskus myös todetaan täysin avoimesti, että kaupunkirakenteen tiivistämisellä tavoitellaan ”maan arvon nousua”.
Tornitalorakentaminen ei ole ristiriidassa ainoastaan, jos pyrkimyksenä ovat kohtuuhintaiset asunnot. Suomalaisen kaupunkirakentamisen kivijalkana on 1960-luvun nopeista kaupungistumisen vuosista lähtien ollut luonnonmukaisuus. Suomessa jopa kaupunkiasuminen on haluttu pitää luonnonläheisenä, metsiä on haluttu jättää asuinalueiden läheisyyteen ja lähiörakentaminen on haluttu pitää väljänä. Tällä on haluttu tukea ihmisten vapaata pääsyä lähiluontoon, jonka on katsottu tukevan fyysistä ja henkistä hyvinvointia. Vastaavasti urbaanin ja tiiviin tiilen ja betonin täyttämän asumisympäristön on perinteisesti katsottu johtavan pahoinvointiin (ja ihan hyvillä perusteilla, ihminen ei voi hyvin, jos hän asuu koirankopissa) samalla, kun se redusoi ihmisen osaksi kasvotonta kaupunkilaista massaa. Tätä kaupunkivastaistakin käsitystä on tukenut toki myös sisällissodan jälkeen poliittisesti, ehkä keinotekoisestikin, konstruoitu talonpoikaisen elämäntavan ihanne ja sen asema osana suomalaisuutta. Joka tapauksessa luonnonläheisyys ja väljyys on oltava periaatteena myös jatkossa. Samoin puistoalueiden rakentamisesta pitää pystyä kauniisti kieltäytymään. Tämä kysymys on noussut esille mm. Tuiranpuiston ja Hupisaarten kohdalla.
Suomessa suuretkin kaupungit on tarkoituksella haluttu pitää mahdollisimman epäsuurkaupunkimaisina. Vaikka on ymmärrettävää, että esimerkiksi kunnallistekniikan rakentaminen, ylläpidon kustannukset ja joukkoliikenne on helppoa järjestää tilanteessa, jossa väestö asuu kaupunkiympäristössä tiiviisti, on sisäistettävä samalla, että Oulun kaltaisen asukastiheydeltään väljän kaupungin tapauksessa liian tiivis itsetarkoituksellisen keskittävä rakentaminen ei johda ainoastaan asuntojen hintojen nousuun ydinalueella ja muihin lieveilmiöihin. Se johtaa nimittäin myös kaupungin sisäiseen alueelliseen eriytymiseen. Niin sanotun ”ydin Oulun” eli alkuperäisen Oulun kaupungin alueella vallitsee kuilu joen pohjoispuolen ja eteläpuolen välillä eteläpuoliskon hyväksi. Pohjoispuoli kärsisi ja näivettyisi liiallisesta tiivistämisestä, koska keskusta on eteläpuolella. Tämä riski realisoituisi myös, jos yliopisto siirtäisi toimintojaan Raksilaan. Lisäksi vuonna 2013 Ouluun liittyneet Haukipudas, Oulunsalo, Kiiminki ja Yli-Ii ja 2006 liittynyt Ylikiiminki jäisivät vielä todennäköisemmin näivettyväksi joutomaaksi. Erityisesti kuntaliitosten jälkeen liitoskuntien asukkaat ansaitsevat politiikkaa, joka tasaa alueellisia eroja. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että tasapainoisen aluekehityksen on oltavat tavoite jatkossakin.
Huolestuttava ilmiö on myös sijoituskeinottelun rantautuminen
tonttibisnekseen.
Yksityisten vuokratonttien omistajiksi on alkanut hakeutua ”tonttirahastoja”,
jotka omistusasemansa avulla voivat päättää tonttivuokran tason, jonka luonnollisesti
maksaa jokainen asukas omissa asumiskuluissaan. Rahaston omistuspohja voi
ihmisten tietämättä muuttua ja uudet omistajat voivat olla aikaisempia rajumpia
tonttivuokran korotuksen suhteen. On epäoikeudenmukaista, jos tavalliset
ihmiset joutuvat maksamaan selkänahastaan nousevina asumiskustannuksina
sijoittajakapitalistien voitot. Ilmiötä voi ehkäistä välttämällä kaupungin
omistamien tonttien myymistä ja kaavoittamalla yksityisten vuokratonttien
sijasta kaupungin omistamia vuokratontteja. Nämä ovat poliittisia valintoja.