Suomalainen velkakeskustelu liittyy aina oireeseen, mutta ei tautiin

Koronaviruksen aiheuttaman taloudellisen taantuman myötä Suomessa on päästy keskustelemaan taas valtion velkaantumisesta. Suomalaiseen velkaantumiskeskusteluun liittyy yleensä erityisesti oikeistolaisten tahojen tuoma näkökulma velkaantumiseen, jota usein media ja elinkeinoelämä mielellään tukevat. Näkökulmaan liittyy suuri valtion velkaantumisen vastustaminen, ajatus siitä, että velkaantuminen on tiukalla talousplitiikalla lopetettava mahdollisimman nopeasti.

Suomalaisen velkaantumiskeskustelun ongelma vuodesta toiseen on se, että meillä keskustellaan mielummin oireesta, kuin itse taudista. Puhutaan mielummin velkaantumisesta, kuin siitä, mikä velkaantumista aiheuttaa. Valtion velkaantumisessa on pohjimmiltaan kysymys vertulojen nopeasta putoamisesta. Tämä veropohjan rapautuminen yhdistettynä kysynnän heikkeneminen tilanteessa, jossa yksityinen sektori säästää enemmän, kuin se investoi johtavat valtion tulojen ja menojen epätasapainotilaan. Jos oire on valtion velkaantuminen, on verotulojen romahdus ja krooninen investointi ja kysyntävaje tauti.

Oikeistolaisen velkakeskustelun ongelma on siinä, että siinä suhtaudutaan todella penseästi myös talouden elvyttämiseen. Elvyttämisellä pyritään saamaan talouden rattaat uudelleen pyörimään kokonaiskysyntää elvyttämällä. Myös tämä on ajankohtaista, koska Marinin hallitus on koronaviruksen aiheuttaman taloustaantuman elvyttämiseksi esitellyt 5,5 miljardin euron lisäbudjetin. Budjetissa panostetaan mm. 134 miljoonalla eurolla koulutukseen niin, että opiskelupaikkoja lisätään tänä vuonna 4000 kappaletta ja ensi vuonna jopa 10 000 paikkaa. Ideana luonnollisesti on tarjota työttömyyden yleistyessä erityisesti nuorille paremmat tulevaisuuden näkymät sikäli, kun opiskelu on parempi vaihtoehto, kuin syrjäytminen ja koulutusasteen nousu tukee myös talouskasvua ja työllisyyttä pitkällä aikavälillä. Kaikkiaan lapsiin ja nuoriin panostetaan 310 miljoonaa euroa, koska lasten ja nuorten pahoinvoinnin arvioidaan lisääntyneen erityisesti epidemiaa torjuvien rajoitusten aikana. Ilmastotoimiin panostetaan 300 miljoonaa euroa, joka on myös järkevää, koska vihreä teknologia luo oikein toteutettuna uusia työpaikkoja ja on myös välttämätöntä yhteiskunnan muuntamiseksi ympäristön kannalta kestävään muotoon. Liikenneyhteyksiin panostetaan lisäbudjetissa 450 miljoonaa. Tämän talousvaikutukset ovat ilmeiset. Työvoiman liikkuvuus ja teollisuuden toimintaedellytykset ovat täysin riippuvaisia teistä, raiteista ja satamien väylistä. Esimerkiksi Kemin mahdollinen biotuotetehdas vaatii tuekseen teiden rakentamista ja mm. siihen hallitus panostaa. Lisäksi ihan jo liikenneinfran rakentaminen työllistää suoraan rakennussektoria. Kunnat, joiden talous on kärsinyt koronaviruksesta paljon siinäkin mielessä, kun niiden talous oli jo valmiiksi heikolla tolalla Sipilän kilpailukykysopimuksen myötä työntekijöiden palkasta veloitettavien eläke- ja vakuutusmaksujen aiheuttaman verotulojen menetysten vuoksi saavat 1,4 miljardia euroa. Joukkoliikenteeseen lisätään 755 miljoonaa euroa, josta raideliikenteeseen menee noin 600 miljoonaa. Sairaanhoitopiirit saavat 200 miljoonaa euroa. Toimeentulotuen korotuksiin tulee 60 miljoonaa euroa. Samoin ikäihmisten palveluihin.

Kun velkaantuminen ymmärretään seurauksena taludellisesta taantumisesta, ollaan itse asian ytimessä. Elvytystoimenpiteillä pyritään siihen, että kysyntä saadaan elpymään, rahaa päätyy investointien ja kulutuksen kasvun myötä enemmän talouden kiertoon, kuin säästöön ja näin ollen myös verotulot kohenevat yritysten tulosten ja työllisyyden nousun avittamana. Verotulojen kasvattaminen on täysin välttämätöntä talouden tasapainottamiseksi. Suomeksi sanottuna, vaikka talouden elvyttäminen tapahtuu velkavetoisesti, se kuitenkin edesauttaa tasapainoiseen budjettiin pääsemistä, joka puolestaan on edellytys velkaantumisen lopettamiselle.

Oikeistolaisen velkantumiskeskustelun ongelma piilee siinä, että siinä keskitytään enemmän lyhyen aikavälin leikkauksiin ja samaan aikaan todella ironisesti verojen alennuksiin. Sekä kokoomus, että perussuomalaiset rakentavat politiikkansa veronalennusten varaan:

Petteri Orpo lupaa miljardin euron tuloveroalen kokoomuksen vaaliohjelmassa

Jussi Halla-ahon mukaan Suomen taloutta voisi vahvistaa veronkevennyksillä – HS:n haastattelemat professorit tyrmäävät väitteen

Jos tämän vuoden budjetissa olisi heidän tahtonsa mukaisesti alennettu veroja ja päälle olisi iskenyt koronavirus, olisi valtion taloudessa huomattavasti suurempi alijäämä, koska viruksen aiheuttaman laman päälle olisi vieläpä poliittisesti pyritty rapauttamaan valtion veropohjaa. Se ei näytä estävän näitä oikeisto-opposition puolueita sinisilmäisesti väittämästä, että heidän talouspolitiikkansa olisi kireää ja velkaantumisen vastaista.

Velkaantumisvastaiselle retoriikalle on myös tyypillistä se, että toimenpiteet painottuvat lähinnä julkisten menojen leikkauksiin, työntekijöiden aseman heikentämiseen, josta esimerkkinä on mm. ajoittain työnantajajärjestöjen masinoimana julkiseen keskusteluun hyppäävä paikallisen sopimisen edistäminen tai jo mainitsemani Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus. Toki myös keskustalaiset ovat uusvanhan ministerin Matti Vanhasen suulla esittäneet taas eläkeiän pidentämistä, vaikka ovatkin hallituksessa. Se saavatko sitä läpi on eri asia.

Kuka tahansa voisi kuvitella, että jos edellä mainitut elvytystoimenpiteet jätettäisiin nyt toteuttamatta ja kaikista näistä kohteista säästettäisiin, jättäisi se yhteiskuntaamme sellaisia jälkiä eriarvoistumisen, köyhyyden lisääntymisen, nuorten syrjäytymisen, vanhusten aseman heikkenimisen, koulutusjärjestelmän alasajon jne. myötä, joita korjattaisiin vuosikymmenien päästä, jos silloinkaan. Esimerkki tällaisesta toimintatavasta oli 1990-luvun laman hoitaminen, joka näkyy siinä, että 1997 syntynyt ikäluokka "Nokia sukupolvi" on itse asiassa pahoinvoivempi ja eriarvoisemmassa asemassa, kuin 1987 syntyneet ns. "laman lapset", joiden kohdalla laman on todettu vaikuttaneen pitkittyneenä työttömyytenä, mielenterveysongelmina ja koulutuksesta ulos putoamisena. Vaikutukset tulevat siis viiveellä. Saatan toistaa itseäni, kun sanon, että ongelmien hoitaminen jälkikäteen on aina yhteiskunnalle kalliimpaa, kuin niiden ehkäiseminen, mutta tätä ei valitettavasti voi suomalaisessa politiikassa liikaa korostaa.

Toinen ongelma tässä näennäisessä velkaantumisvastaisuudessa on huomion vieminen pois verojen korotuksista. Silloin jouduttaisiin nimittäin aidosti puntaroimaan vaihtoehtoa siitä, kuinka paljon suurten tulojen, suurten pääomatulojen ja varallisuuden verotusta tulisi kiristää. Sdp:n tavoite on juuri nyt saada läpi 5 prosentin lähdevero sijoituksille ja pörssin ulkopuolisten yritysten alennetut osinkoverokannat korkeammalle tasolle. Se miksi kokoomus ja perussuomalaiset eivätkä kyllä Suomen Yrittäjät tai Elinkeinoelämän Keskusliittokaan näistä keinoista juuri puhu johtuu tietysti siitä, että nämä organisaatiot ovat lähinnä kulisseja rikkaan omistavan luokan etujen ajamiselle. Ek:n hallituksen jäsenistä 64% kuuluu Suomen rikkaimpaan promilleen (siis rikkaimpaan prosentin tuhannesosaan!) Kokoomuksen jäsenistön mediaaniansiot ovat noin 4400 euroa kuussa, kun suomalaisilla yleensä se on noin 2700 euroa. Perussuomalaisetkin ovat todellisuudessa miljonääriluokan puolue, vaikka antavat toisin ymmärtää. Sdp:n veroasiantuntija Lauri Finer on hyvin eritellyt PS:n vaihtoehtobudjettia. Mm sitä, kuinka puolueen ehdottamat 547 miljoonan euron veronkevennykset ja yritystukien korotukset suosisivat rikkaita samalla, kun puolue olisi halunnut tehdä leikkauksia 741 miljoonan euron arvosta. Finer on myös tuonut ilmi, kuinka Marinin hallituksen aikeet puuttua pöytälaatikkofirmojen kautta tapahtuvaan verovälttelyyn estäisi perussuomalsten miljonäärikansanedustaja Veikko Vallinin harjoittaman veronkierron Viron kautta. Tähän Vallin vastasi todella asiattomasti, joka kertoo siitä, että puolueen eduskuntaryhmän jäseninä on aikuisia lapsia ja kuinka heidän veronkierrosta puhuminen osuu hermoon. Syy miksi oikeisto ei halua puhua verojen korotuksista niiden toteuttamisesta puhumattakaan johtuu siitä, että heillä on oma lehmä ojassa. Tästä huolimatta suurituloisten ja varakkaiden verojen korotukset ovat täysin välttämättömiä tulopohjan vahvistamiseksi.

Elvyttämisen ja veropohjan vahvistamisen lisäksi tulee varmasti tehdä uudistuksia, mutta niiden on oltava sosiaalisesti kestäviä. Esimerkiksi jo Marinin hallituksen ohjelmaankin kirjattu oppivelvollisuuden pidentäminen ja toisen asteen koulutuksen maksuttomuus on useiden ekonomistienkin mukaan välttämätön työllisyystoimi. Sen vaikutukset toki ovat pitkäaikaisia. Lisäksi se ehkäisee syrjäytymistä, kun nykyinen kestämätön tilanne, jossa 4000 ihmistä jokaista ikäluokkaa kohden jää ilman toisen asteen koulutusta korjattaisiin. Myös vuodesta 1999 lähtien väännetetty sote-uudistus olisi pitkän aikavälin kustannustehokkuutta edistävä toimenpide. Marinin hallitus on varsin lähellä toteuttaa sen ilman perustuslain vastaisia toimenpiteitä tai ideologisesti motivoituneita markkinamalleja.

Joka tapauksessa valtion velkaantumisesta tulee muistaa seuraavat asiat: Mikä sitä aiheuttaa, miten tämä tilanne korjataan ja miten toimenpiteet vaikuttavat pitkällä aikavälillä. Imagon pönkittämistä varten toteutettu kamreerimainen poseeraminen veronalennuspuolueilta näyttää tässä valossa todellisen luonteensa. Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Oulu perui välittömät lomautukset, mutta...

Toisin kuin aikaisemmassa kirjoituksessa vielä uumoilin, Oulun kaupunki ei vielä tänä vuonna lomauta työntekijöitään. Kaupunginhallitus päätti 19.5, että lomautukset siirretään ensi vuoden puolelle ja kaupunki pyrkii rakentamaan säästölistan, jossa leikkuriin ovat menossa kaupungin työntekijöiden lounasedut, Smartum-etu eli työntekijöiden verovapaa kulttuuri- ja liikuntaetu ja myös muita laaja-alaisia 17,5 miljoonan euron henkilöstösäästöjä suunnitellaan.

Toisin sanoen, vaikka lomautukset eivät toteudu tänä vuonna on virheellinen perusanalyysi voimassa sikäli, että lomautuksilla ja leikkauksilla ajatellaan synnytettävän jotakin muuta kuin lisääntyvää kurjuutta, pieneneviä tuloja ja lakisääteisten palveluiden, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon toiminnan välitöntä vaarantumista ja kustannusten nousua.

Voi pohtia esimerkiksi sitä, että jos perusterveydenhuolto säästää henkilöstöstä, niin ne säästöt näkyvät myöhemmin erikissairaanhoidon kulujen kasvuna. Huonokuntoinen vanhus ei muutu hyväkuntoiseksi, vaikka hänen kuntoutuksensa lykkääntyisi tai vaikeutuisi, kun asiasta vastaavat ammattilaiset olisivat joko lomautettuina tai muiden henkilösäästöistä joutuvien kuormitusten, kuten sijaisten palkkaamatta jättämisen tai avautuvien työpaikkojen täyttämättä jättämisen vuoksi ylityöllistettyinä. Säästösyistä tapahtuva työntekijöiden kuormitus näkyy myös tiettävästi sairauslomien lisääntymisenä, joka kasvattaa kustannuksia.

Smartumiin ja henkilöstöstä säästämiseen liittyen Kalevassa oli oivallinen mielipidekirjoitus: Oulun kaupunki yrittää säästää työntekijöiden kustannuksella – karsittavien etujen vaikutukset työhyvinvointiin ja -motivaatioon kyseenalaiset

Voi nimittäin miettiä missä määrin kaupungin työntekijöiden liikuntamahdollisuuksista säästäminen Smartum-leikkauksen muodossa lisää jaksamista ja hyvinvointia, kun kaikki tietävät liikunnan hyödyt ihmisen fyysiselle, mutta myös henkiselle terveydelle. Onko lounasedusta luopuminen edes kannattavaa, jos työntekijät pyrkivät kompensoimaan nousevat hinnat turvautumalla johonkin muuhun palveluun, kuin kaupungin omaan ateriapalveluun? Todennäköisesti Oulun serviisi menettää enemmän tuloja, kuin kaupunki saa säästöstä. Lounasedusta luopuminen säästäisi arviolta 720 000 euroa. Ironista myös, että Oulu pyrkii säästämään työntekijöiden kulttuuripalveluiden edusta tilanteessa, jossa se pyrkii euroopan kultturipääkaupungiksi vuonna 2026. Milläköhän tätä "pääkaupungin" asemaa tavoitellaan jos ei elävällä ja monipuolisella kulttuurielämällä? Luterilaisella ankeudellako?

Oulussa siis pidetään jääräpäisesti kiinni säästämisestä ilman ajatusta siitä, että lyhyen tähtäimen säästäminen kasvattaa kustannuksia pidemmällä aikajänteellä katsottuna ja siten tekee itsensä kannattamattomaksi. Tässä ei ole juurikaan mitään uutta, mutta itseä ainakin turhauttaa se, että menneisyyden virheistä ei ilmeisesti ikinä opita.

Oululaista koronapolitiikkaa: erityislasten heitteellejättöä ja lomautuksia

Kun olemme pari kuukautta eläneet koronaviruksen keskellä, ovat kriisin taloudellis-poliittiset vaikutukset alkaneet näkyä myös paikallistason politiikassa.  Erityisesti palvelualojen yritykset, joiden toiminta perustuu luonnollisesti ihmisten palvelemiselle, eli tavalla tai toisella fyysiessä kontaktissa olemiselle joutuivat keskeyttämään liiketoimintansa. Osaa yrityksistä on vaivannut asiakaskato. Osa on määrätty suljettavaksi. Ensimmäisenä kiinni menivät ja lopulta määrättiin ravintolat. Luonnollisestikin yritysten heikko tulos heijastuu muuhun talouteen korona-ajalta selvästi normaalia heikompana yhteisöveron kertymänä. Myös vuokranmaksua on pyritty joustavoittamaan. Vaikka tämä on omiaan lyömään lommon valtion ja kuntien taluouteen, on selvääkin selvempää, että vyönkiristyspolitiikka, eli työntekijöiden irtisanominen ja lomauttaminen tai muunlaiset leikkauset vaikkapa kuntien toimesta eivät tuo eurakaan lisää menetettyjä verotulojoja takaisin.

20.3 pääministeri Sanna Marin vetosi kuntiin sen suhteen, että ne eivät irtisanoisi tai lomauttaisi vaikeasta taloustilanteesta huolimatta henkilöstöään. Samalla hän ilmoitti hallituksen suunnittelevan apupakettia suomalaisille kunnille. Vetomus korkeimmalta taholta oli järkevä, koska vaikka irtisanomisilla ja lomautuksilla saatettaisiinkin tavoitella henkilöstökulujen leikkaamista, on kyseessä kuitenkin harvinaisen huono päätös taloudellisesta näkökulmasta. Kuntien työntekijöiden palkkakulujen leikkaaminen johtaa nimittäin palkasta maksettujen verojen, kuten tuloverojen ja kuntaveron (kuntien perimän tuloveron) verokertymän heikkenemiseen. Erityisesti irtisanomisissa on ongelmana myös työttömyyden kasvu, joka puolestaan paisuttaa työttömyysturvamenoja. Leikkaamalla voidaan saada siis pahimmillaan menot räjähdysmäiseen kasvuun ja verotulot salamannopeaan pudotukseen, vaikka loogisesti ajateltuna luulisi tavoitteen olevan juuri päinvastainen laskusuhdanteen vallitessa. Kuntien budjettialijäämä ei katoa kasvattamalla alijäämää. Vaikutukset heijastuvat myös yksityiselle sektorille. Sosiaali- ja terveystoimen työntekijöiden kyky tehdä asiakkaistaan kuntoutusarvioita vaikuttaa siihe, kuinka hyvin ihmiset siirretään Kelan jatkokuntoutuksen piiriin. Nämä palvelut Kela pulestaan tilaa yksityisiltä yrityksiltä ostopalveluina. Jos julkisen sektorin toiminta lomautusten myötä heikkenisi, heikentäisi se myös merkittävällä tavalla yksityisen sektorin yritysten toimitaedellytyksiä tilanteessa, joka on yrityksille jo valmiiksi vaikea. Kaikkiaan voisi sanoa, että Marin käytti pääministerin arvovaltaa fiksulla tavalla.

Mitä tekikään Oulun kaupunki pääministerin vetoomuksen jälkeen? Ottiko se vinkistä vaarin ja ilmoitti, että tilanteen vaikeudesta huolimatta kaupunki ei lomauta työntekijöitään? No ei tietenkään ilmoittanut. Se teki juuri päinvastioin.

29.3 kaupunki lomautti pikaisesti erityislasten koulunkäynninohjaajat. Koulujen etäopetukseen siirryttäessä monet oppilaat ovat kohdanneet haasteita uuden kotoa etäyhteyksillä tapahtuvan oppimisen vuoksi. Osoittaa jotakin Oulun päättäjien harkintakyvyn puutteesta, että juuri erityisen tuen tarpeessa olevien oppilaiden koulunkäynninohjaajat lomautettiin ilman ennakkokeskusteluja ja vielä tilanteessa, jossa erityisen tuen tarve ei ole ollenkaan entisestään vähentynyt, vaan päinastoin kasvanut. Kohun noustua osa ohjaajista palautettiin töihin. Mutta ei tässä vielä kaikki, Oulussa kun ollaan.

24.4 Oulun kaupunki ilmoitti aloittavansa koko henkilöstöä koskevat yt-neuvottelut. Neuvottelut, tai "neuvottelut" aloitettiin työn juhlan kunniaksi vappuna ja ne päättyivät 15.5 lomautuksiin, jotka eri asteisina koskevat koko henkilöstöä.

Eli Oulun kaupunki pääministeri Marinin kehotuksista huolimatta on valmis heikentämään entisestään omaa talouttaan lomautuksilla tilanteessa, jossa sen talous heikentyy jo valmiiksi. Lomautukset kohdistettiin heti pääministerin vetoomuksen jälkeen kaiken lisäksi ensimmäisenä ihmisiin, jotka ovat heikommassa asemassa, eli erityisen tuen oppilaisiin. Herää vääjäämättäkin ajatus, että kaupungin päättävillä paikoilla ei ole hirveän hyvää käsitystä ihmisten arkielämästä tai edes mistään realitodellisuutta ohjaavista asiainlaidoista.

Tässä on kenties hyvä syy äänestää ensi kuntavaaleissa sellaista ehdokasta, joka pyrkii hahmottamaan talouden kokonaisuutena ja joka ei itsetarkoituksellisesti halua heikentää erityislasten asemaa poikkeustilanteessa huonoilla taloudellisilla argumenteilla. Eli esimerkiksi minua ja SDP:tä.

Leikkauspolitiikka ei edelleenkään toimi

Käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyehkösti samaa aihetta, josta olen kirjoittanut jo joskus aikaisemmin. Kyseessä on kuitenkin niin tärkeä yhteiskunnallinen aihe, että sitä ei voi paaluttaa koskaan liikaa.

Sanna Marin on raikas tuulahdus pääministerinä sikäli, koska hän älyää, että leikkaispolitiikka ei ole kategorisesti ikinä onnistunut tasapainottamaan minkään valtion budjettialijäämää. Kuitenkin jo nyt koronaviruksen aiheuttaman laskusuhdanteen sattuessa on alkanut kuulemaan sitä samaa päättelyvirhettä, kuin viime laman aikana mm. joiltakin poliitikoilta ja "asiantuntijoilta" siitä, että jos valtio velkaantuu niin edessä ovat "valtavat leikkaukset" ikään kuin se olisi ainoa vaihtoehto.

Tässä videossa vuoden 2001 talousnobelisti Joseph Stiglitz kertoo kattavasti, mutta ytimekkäästi miksi leikkauslinja (austerity) ei toimi.




Vieläkin ytimekkäämmän näkökulman tarjoaa ekonomisti Yanis Varoufakis BBC:n Question Time ohjelmassa.



Seuraavan kerran kun kuulette väitteen leikkausten välttämättömyydestä, voitte sanoa, että kysymys ei ole ainoastaan taloudellisesti toimimattomasta, vaan myös inhimillisesti tuhoisasta politiikasta. Sen sijaan pitää panostaa inhimillistä kehitystä tukeviin kohteisiin aka. tulevaisuusinvestointeihin kuten koulutukseen, kansaterveyteen, innovaatioihin, infrastruktuuriin ja tilkitä alijäämää nostamalla rikkaiden verotusta.

Historiasta kannattaa oppia – Bernie Sanders esimerkkinä Suomen sosialidemokraateille

Kirjoitus on kirjoitettu ennen koronaviruksen aiheuttamia poikkeusoloja. Sen sisältö on kuitenkin viruksen aiheuttaman laskusuhdanteen vuoksi ajankohtaisempi, kuin kirjoitushetkellä.

----

Elämme monessa mielessä post-modernia 1930-lukua. Investointipankki Lehman Brothersin konkurssista alkanut vuoden 2008 finanssikriisi ja sitä seurannut lama muistuttaa ironisesti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen alkanutta syvää talouden laskusuhdannetta. Kuten 30-luvulla, myös omaa aikaamme leimaavat rasismi ja äärioikeisto. Finanssikriisin kiistaton syyllinen oli sääntelemätön kapitalismi. Sama sääntelemätön kapitalismi leimaa globaalia markkinataloutta. Globaalit maailmanmarkkinat ovat ampuneet hajalle kaikki kiinanmuurit ja luoneet edellytykset niin pääomien vapaalle liikkuvuudelle, veronkierrolle, kuin työpaikkojen ulkoistamisellekin. Markkinavalta on ottanut asemansa myös politiikassa. Kilpailukyvyn ja joustavuuden nimissä perustellaan työntekijöiden aseman heikentämistä. Rikkaita suosivat veroratkaisut koplattuna julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan leikkauksiin ovat saaneet nimen ”talkoot”. Monessa länsimaassa kriisiytyneet pankit pelastettiin finanssikriisin aikana veronmaksajien rahoilla, mutta tavalliselle ihmiselle tarjottiin sopeutuksia ja leikkauspolitiikkaa.

Viimeisen 30-vuoden aikainen poliittinen konsensus on murtunut lukuisissa maissa. Suomessa puoluekenttä oli viime vuoden eduskuntavaaleissa pirstaloitunut. Suurimman puolueen asema irtosi 40 paikalla. Saksassa perinteiset puolueet kristillisdemokraatit ja SPD saisivat nyt vaaleissa 40% kannatuksen, kun vielä 1980-luvulla ne keräsivät lähes 90% äänistä. Yhdysvalloissa kaksi poliittista dynastiaa kokivat tappion vuonna 2016. Bushien loppu koitti republikaanien esivaaleissa ja Clintonien virallisessa presidentinvaalissa. Nousussa ovat olleet konsensuksen ulkopuoliset ryhmät kuten 1930-luvulla. Viimeiset neljä vuotta olemme saaneet seurata Trumpin presidenttikautta. Politiikassa on kuitenkin myös toivoa antava poikkeus.

Yhdysvalloissa demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoitteleva Vermontin senaattori Bernie Sanders on luonut nuorista, työläisistä ja vähemmistöistä koostuvan laaja-alaisen massaliikkeen, joka nojaa amerikkalaisittain poikkeuksellisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltionkin sisältämiin periaatteisiin. Oikeus terveydenhuoltoon, päivähoitoon, koulutukseen ja ankara miljardööriluokan arvostelu ovat osa Sandersin agendaa. Sanders määritteleekin itsensä rohkeasti demokraattiseksi sosialistiksi. Sosialismi on Kylmän sodan historian vuoksi ollut USA:n politiikassa pitkään kirosana, mutta mielipidetiedustelut kertovat jotakin yllättävää: Sanders on Yhdysvaltojen suosituin poliitikko. Sosialismin suosio amerikkalaisten keskuudessa olisi tuntunut mahdottomalle ajatukselle vielä vuosikymmen sitten. Ei pitäisi kuitenkaan olla yllätys, että valtaviksi revenneiden tuloerojen, prekarisoituvien työmarkkinoiden, kasvavien alueellisten erojen ja miljardöörien dominoiman talouselämän maassa Sandersin liike nousee. Sanders kampanjoi miljardööriluokkaa vastaan, lupaa julkista Medicare For All- terveydenhuolto-ohjelmaa, lukukausimaksujen poistamista, Wall Streetin pankkien sääntelyä, rikkaiden verojen korotuksia, palkkatasa-arvoa, sosiaaliturvan vahvistamista, työväestön järjestäytyneisyyden edistämistä ja humanistista ulkopolitiikkaa. Työllisyyttä ja kysyntää talouteen luodakseen Sanders haluaa luoda investoimalla infrastruktuuriin ja puhtaaseen teknologiaan Green New Deal-investointiohjelman avulla. Mielenkiintoista onkin, että Green New Dealin idean juuret ovat 1930-luvulla.

Yhdysvaltain 1930- ja 40-lukujen Presidentin Franklin D. Rooseveltin hallinnon New Deal oli talousohjelma, jonka pääperiaate oli kyseenalaistaa aikansa vallitseva käsitys passiivisesta vyönkiristyspolitiikasta ja luoda valtiolle aktiivinen rooli talouteen. New Deal käytännössä johti fiskaaliseen elvytykseen ja kokonaiskysyntää lisäämällä lopetti suuren laman syöksykierteen. Alkunsa saivat pankkisääntely, työllistämisohjelmat, minipalkka, kuin mittavien rakennusohjelmien ohessa Golden Gate siltakin. Rooseveltin virkaanastujaispuheen lause kuvasi New Dealin henkeä: ”Ainoa asia, joka meillä on pelättävämme, on pelko itse”.

Ei ole kaukaa haettu ajatus, että New Deal pelasti USA:n ajautumasta autoritaarisuuteen. Historialliseen dynamiikkaan erikoistunut tiedemies Peter Turchin on havainnoinut, että historia noudattaa sääntöjä siinä, missä fysiikkakin ja poliittinen epävakaus on syklistä, kuten talous. Vallankumoukset toteutuvat idiosynkraattisina purkauksina, jos yhteiskunnallinen eliitti ei epäsuhtaisen talous- ja väestökehityksen vallitessa suostu massoja hyödyttäviin tulonjaon uudistuksiin. Turchin arvioi New Dealin ohjanneen USA:n pois mahdollisen vallankumouksen toteutumisesta. Saksassa samaan aikaan toisenlainen kehitys toi valtaan Hitlerin. Ekonomisti Yanis Varoufakis on todennut, että paras kasvupinta poliittisille hirviöille on talouden deflaatiospiraali. Tämä voidaan havaita myös meidän aikanamme. Ei vähiten Varoufakiksen omassa kotimaassa Kreikassa, jossa joitakin vuosia sitten parlamentin kolmanneksi suurin puolue oli natsipuolue Kultainen aamunkoitto. Saksan 1930-luvun esimerkki osoittaa mihin voi pahimmillaan johtaa se, kun ihmisten muutoksenhalu kanavoituu väärin. Pienenkin signaalin, kuten äärioikeiston väkivallan yleistyminen Saksassa tai Perussuomalaisten kansanedustajien väkivallan ihannointi ja rasismi saisivat palauttaa ihmiset maan pinnalle siitä, että vaikka todennäköisyys historian toistumiselle olisikin pieni, se on silti olemassa. Äärioikeiston kanssa ei pidä tehdä yhteistyötä, koska autoritarisuuden ja demokratian, terrorin ja rauhan välillä ei voi tehdä kompromissia. Paras tapa yhteiskunnallisen tyytymättömyyden kuihduttamiseksi on rakentaa sinänsä oikeutetun muutoshalukkuuden kanavaksi uusi edistyksellinen yhteiskuntasopimus. Tästä esimerkkejä ovat New Deal suuren laman aikana USA:ssa, ruotsalainen Kansankoti Ådalenin laukausten jälkeen ja Sandersin demokraattinen sosialismi. Vastaus kapitalismin sisäsyntyisiin ongelmiin löydetään vain sen kritiikistä. Tämä ymmärrettiin vastikään jopa talouslehti Financial Timesissa.

Vaikka Sandersin politiikka peilaa paljon pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaa, on meidän suomalaisten hyvä ottaa mallia myös Sandersista. Vaikka Suomen ongelmat eivät ole yhtä suuria, kuin USA:n, myös meidän yhteiskuntamme on altis historian syklisyydelle. Hyvinvointivaltio vähensi eriarvoisuutta yhteiskunnassa vuosikymmenien ajan. Kuitenkin 90-luvun laman jälkeinen aika on ollut eriarvoistumisen ja luokkayhteiskunnan paluun aikaa. Tilastokeskuksen tietojen mukaan pienituloisten osuus väestöstä 90-luvun alussa oli alle 8%. Sen jälkeen osuus on noussut viime aikojen 12% tasolle. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan noin 150 000 lasta elää maassamme köyhyysrajan alapuolella. Varakkain 10% omisti Suomessa 37% kaikesta nettovarallisuudesta vuonna 1987. Vuonna 2016 osuus oli jo lähes 50%. Verotuksen painopiste on Suomessa siirtynyt pois pääomatuloista ja varallisuudesta samalla, kun hyvinvointivaltiota on purettu. Näihin asioihin on saattanut olla vaikutusta sillä, että viimeisen 33 vuoden aikana kokoomus on istunut hallituksessa 28 vuotta.

Ylen MOT-ohjelma uutisoi vuonna 2016, että hissivalmistaja Koneen pääosakas Antti Herlin maksoi 160 miljoonan euron osingoista 4,7% veroa verosuunnittelun ansiosta. Viime syksynä Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Suomen rikkaimmasta promillesta tehty tutkimus piirsi kuvan varakkaiden kykenemättömyydestä ymmärtää tavallista ihmistä ja esitti raharikkaiden kytköksiä elinkeinoelämään. Elinkeinoelämän Keskusliiton hallituksen jäsenistä esimerkiksi 64% kuuluu varakkaimpaan promilleen. Maassamme kourallinen rikkaita on hyötynyt talousjärjestelmästä suhteettoman paljon ja omaa paljon yhteiskunnallista valtaa.

Bernie Sanders totesi vaaliväittelyssä Las Vegasissa presidenttiehdokkuutta tavoittelevalle miljardööri Michael Bloombergille: ”Sinä et ole yksin luonut omaisuuttasi, vaan myös työntekijöilläsi saattoi olla osuutta asiaan”. Tämä tulisi todeta kaikille miljonääreille ja miljardööreille myös Suomessa. Taloudellinen menestys on aina luotu yhdessä. Menestyäkseen yritys tarvitsee työntekijöitä, työntekijä yritystä, yritys lainaa, pankki lainoitettavaa ja yhteiskunta verotuloja. Yritys tarvitsee osaamista, infrastruktuuria ja lainsäädäntöä yhteiskunnalta. Eikä talous pyöri ilman kuluttajiakaan. Talouden kasvu syntyy kollektiivisesti ja siksi ei ole radikaali idea, että eniten menestyvät antavat yhteiskunnalle omastaan takaisin.

Onpa kysymys sitten leikkauspolitiikasta, eriarvoistumisesta, rikkaita hyödyttävistä verotuksen porsaanrei’istä tai julkisten palveluiden yksityistämisestä, ovat ihmiset läpensä leipääntyneitä siihen, että yhteiskunnissamme on totuttu yksityistämään voitot ja sosialisoimaan tappiot. Siksi juuri nyt aikamme vaatii New Dealin kaltaista uuden poliittisen konsensuksen rakentamista, joka hyödyttää tavallista kansaa eikä rikkaita ja markkinavoimia ja johon muutoshalu voidaan kanavoida. Yhdysvalloissa tämän poliittisen koalition pohja on Bernie Sandersin demokraattinen sosialismi ja Suomessa sen pohjana tulee toimia SDP:n varaan rakennettu demokraattinen sosialismi. Toivonkin, että tulevassa puoluekokouksessa ja sen jälkeen SDP:ssä ollaan valmiita pohtimaan poliittisia linjauksia radikaalilta pohjalta. Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä on hyvä esimerkki tällaisesta linjasta. Tämän ohessa meidän tulee mielestäni ajaa hyvinvointivaltion vahvistamista ja eriarvoisuuden vähentämistä onpa kyseessä sitten alueelliset, sosiaaliset, tulonjaolliset tai varallisuuteen liittyvät erot. Meidän tulee vastustaa markkinafundamentalismia, onpa kyseessä sitten kunnallisen vesilaitoksen tai työterveyshuollon yksityistäminen. Sähkönsiirtoyhtiöt tulee palauttaa julkisyhteisöjen omistukseen siirtohintojen nousun estämiseksi. Investointivajeesta kielivänä nolla- ja miinuskorkojen aikana kokonaiskysyntää tulee vahvistaa. Investointipotentiaali ilmastokriisin aikana on puhtaassa teknologiassa, ja sen ympärille syntyvät myös tulevaisuuden työpaikat. Kaikki tämä vaatii rahaa ja se tulee hankkia kiristämällä pääomatulojen ja varallisuuden verotusta. Verovapaita osinkoja ei tässä maassa pidä tuntea ja veronkierron tulee olla laitonta. Suomalainen osuustoimintaliike, Saksan työntekijöiden omistamat yritykset ja Baskimaan Mondragon-osuuskuntayhtymä toimivat mallina siitä, miten työn ja pääoman välinen ristiriita voidaan ratkaista. Tulevaisuuden Suomen on oltava talousdemokratia, jossa valta on tavallisella ihmisellä eikä EK:n promillekerholla. Nämä esitykset voivat olla omana aikanamme sitä, mitä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, kahdeksan tunnin työpäivä, peruskoulu ja kansanterveyslaki olivat aikaisemmille sukupolville. Suomi on parhaimmillaan, kun uskallamme olla rohkeita.

Bernie Sandersin esimerkki osoittaa, että nykyihminen voi välttää menneisyyden virheiden toistamisen, jos ymmärrämme, että paras vastavoima epäinhimillisyydelle on aina inhimillisyys.

Koronavirus, julkinen terveydenhuolto ja markkinatalous

Elämme siis tällä hetkellä sikäli poikkeuksellisia aikoja, että Suomi on ensimmäistä kertaa poikkeustilassa sitten toisen maailmansodan. Tällä kertaa syynä on WHO:n pandemiaksi julistama koronavirus.

Virus on vaikutuksiltaan ennakko-odotuksia voimakkaampi. Se on saanut valtioita rajoittamaan liikkumista, lentoliikennettä, teollisuuden toimintaa ja johtanut myös rajojen sulkemiseen 19.3.2020 kotimassamme Suomessa.

Korona myös kaikkien arvoiden mukaan ajaa maailmantalouden uuteen lamaan. Edellisestä vuoden 2008 kriisistä ei ole kunnolla elvytty sikäli, että esimerkiksi EKP:n nolla- ja miinusmerkkiset korot ovat osoitus alhaisesta markkinakorosta, joka puolestaan on osoitus investointi- ja kysyntävajeesta, eli suomeksi sanottuna siitä, että yksityinen sektori Euroopassa säästää enemmän, kuin se investoi. Tämä näkyy keskuspankin pikkeuksellisen korkopolitiikan lisäksi myös siinä, miksi Suomen talous on kasvanut vuoden 2008 kriisin jälkeen verrattain vähän. Se, että viime vuosina media, poliitikot, elinkeinoelämä ja pankkiekonomistit ovat viisaudessaan julistaneet, että talouden ongelmat johtuvat ainoastaan siitä, että työläisten selkänahasta ei ole revitty tarpeeksi kiky-tunteja sivuuttaen yleiseurooppalaisen kysyntävajeen on tätä taustaa vasten huvittavaa.

Uusi taantuma eittämättä pitääkin paikkaansa. Suomessa ja muualla maailmassa on havahduttu siihen, kuinka ihmisten rajoittunut liikkuminen ajaa yrityksiä ahdinkoon ja jopa konkurssiin. Hallitus on ilmoittanut tähän mennessä 5 mrd:n euron tukitoimista yrityksille. Huoli yrittäjistä on poikkeuksellisessa tilanteessa kieltämättä aito.
(edit: 5.4.2020. Hallitus ilmoitti 20.3.2020, että yritysten pelastuspaketti nousi 15 miljardiin euroon tehden siitä Suomen taloushistorian suurimman pelastuspaketin.)

Tämä pistää kuitenkin pohtimaan laajemmin markkinatalouden ideaa. Markkinataloushan kenen tahansa uusliberalistin mielestä toimii niin, että kysynnän ja tarjonnan lait määräävät yhteiskunnassa. Ihmisten ja yritysten välillä tulee olla kilpailua. Se, joka on kilpailukykyisin, voittaa. Kilpailumekanismi palkitsee viisaita, ahkeria ja yrittelijäitä ja kannustaa (tai rankaisee) heikompia yrittämään enemmän. Kuka tahansa aito markkinatalouden ystävä väittää, että kaikki tämä toimii moitteettomasti, kunhnan hallitukset, valtiot ja keskuspankit puuttuvat talouteen mahdollisimman vähän. Markkinoiden kyky kilpailuttaa, kannustaa tai karsia tehottomuutta pystytään näin maksimoimaan.

Näin ollen on todella ironista, että markkinatalous ylivertaisena talousjärjestelmänä, siis se sama talousjärjestelmä, jonka toimivuus kuulemma vaatii hallitusten, valtioiden ja keskuspankkien mahdollisimman vähäistä puuttumista, vaatii toimiakseen hallitusten, valtioiden ja keskuspankkien mittavan pelastusoperaation näköjään noin joka kymmenes vuosi. Edellisen kerran finanssikriisin aikaan 2008, kun useassa maassa pankit pelastettiin ja nyt 2020, kun koronaviruksen aiheuttaman taantuman vuoksi valtiota vaaditaan pelastamaan vähintäänkin yritykset. Yritysten pelastaminen voikin olla perusteltua, mutta nämä yrittäjien anomukset tulee muistaa myös silloin, kun kritisoidaan valtiota byrokraattisuudesta tai liian korkeista veroista. Ehkäpä valtion osuus talouselämässä ei olekaan paha asia, jos jyrkimmätkin kokoomuslaiset vaativat valtiolta pelastuspakettia yrityksille?

Juha Sipilän porvarihallituksen aikana erityisesti kokoomuslaiset kannattivat ajatusta sote-palveluiden valinnanvapaudesta, eli siitä, että yksityinen ja julkinen palveluntuottaja naitetaan toisiinsa mahdollisimman tiiviisti. Asiakas saa valita, mistä palvelunsa haluaa saada ja yritykset saavat julkisen vallan turvin lisää asiakkaita. Samalla markkinatalouden logiikalla perusteltiin mm. julkisen sektorin tehottomuuden ja jonojen poistamista, kun yksityinen sektori saadaan mukaan tekemään taikojaan. Ei liene kaukaa haettua, että kokoomuksen kytkökset terveysyrityksiin on saattanut vaikuttaa tähän kaikkeen.

Jostain syystä kuitenkin koronaviruksen aikana kenellekkään ei tunnu olevan epäselvää, että julkinen terveydenhuolto taistelee kriisiä vastaan, julkisen terveydenhuollon työntekijät ovat alansa rautaisia ammattilaisia ja kannetaan huolta julkisen terveydenhuollon kantokyvystä pandemian edetessä. Voisiko poliittinen oikeisto vetää tästä johtopäätökset? Voisiko se olla niin, että yksityiset voittoa tavoittelevat yritykset eivä ole se paras mahdollinen toimija, kun vastassa on globaali pandemia? Voisiko olla, että yksityinen sairaala tai terveyskeskus minimoi kustannukset hankkimalla varastoon mahdollisimman vähän hengityssuojia ja käsidesiä ja palkkaamalla mahdollisimman vähän työntekijöitä, jotta viivan yläpuolelle jäisi mahdollisimman paljon rahaa? Voisiko olla, että yksityinen terveydenhuolto vastaa hyvin rahan niittämiseen ja tilanteeseen, jossa espoolaisen porvarin pitää päästä yksityiselle näyttämään nuhaansa, mutta huonosti, kun on tosi kyseessä? Esimerkiksi koronavirus. Voisiko olla, että julkinen terveydenhuolto vastaa kaikkeen tähän paremmin, koska sen tehtävä ei ole tavoitella voittoa, vaan vastata kansanterveydestä? Voisiko olla, että julkinen terveydenhuolto on julkisesti resurssoituna kantokykyisempi järjestelmä taistelemaan pandemiaa vastaan? Ja lopuksi voisiko olla, että meidän ei kannata perustaa terveydenhuoltoamme yksityisten yritysten varaan, koska järjestelmän tulee parhaimmillaan vastata globaaliin pandemiaan? Marinin hallitukselle tämä kaikki on varmasti ilmiselvää, mutta toivon että poliittinen oikeisto tämän kriisin jälkeen oppisi tästä kaikesta jotakin.

Taloudesta vielä vähän. Olemme nähneet myös aikaisemmin 1990-luvun laman, 1970-luvun Bretton Woods-järjestelmän romuttumisen ja öljykriisien aiheuttamat lamat ja vuoden 1929 pörssiromahduksen. Säännöllisin väliajoin julkisen vallan tulee pelastaa sukupolvesta toiseen talousjärjestelmä, joka oikeuttaa oman ylivertaisuutensa sillä, että se toimii parhaiten, kun julkinen valta ei siihe puutu. Jos näistäkin tosiasioista huolimatta ihmiset mahdollisesti koronavirksen jälkeisenä aikana palaavat uskomaan samoihin markkinoiden ylivertaisuuteen ja ajatukseen yksityisen voitontavoittelun ulottamisesta kaikille yhteiskunnan osa-alueille, on se jo itsessään jonkinlainen osoitus nykyihmisten kykenemättömyydestä ajatella kriittisesti. Lieneeköhän kulttuurillisesti opittu asia, että vapaa markkinatalous olisi luonnon ekosysteemin lailla itse itseään korjaava konstruktio varsinkin, kun reaalitodellisuus osoittaa toista.

Toivottavasti nyt viimeistään älytään, että valtion puuttuminen talouteen on välttämätöntä, että julkinen terveydenhuolto on ylivertainen tehokkuudessaan suhteessa yksityiseen toimijaan, että valtio on yrittäjän paras ystävä ja että mikään näistä edellä mainituista ajatuksista ei ole äärivasemmistolaista höpinää, vaan terven järjen käyttöä.

Halla-aho, halptatyö ja hallituskähmintä – kokoomuksen apupuolueelle takinkääntö on sääntö

Kun maahan on saatu sekä uusi hallitus että uusi oppositio ja kesän perinteiset Suomi Areenan keskustelut ovat myös omalta osaltaan nostaneet ajankohtaisia aiheita esille, on syytä analysoida pääoppositiopuolue persuja. He ovat luonnostaan kasvaneet omaan asemaansa jo ennen, kuin hallitusta oltiin edes muodostettu keksimällä kuinka suomalaisilla ei jatkossa ole varaa ajaa autolla. Tämä syytös on yhtä surkuhupaisa kuin persujen edeltäjän maaseudun puolue SMP:n työvoimaministeri Urpo Leppäsen lupaus marraskuussa 1983 hävittää Suomesta työttömyys. Se ei ole toteutunut vieläkään. Lienee siis tässäkin tapauksessa syytä muistuttaa kyseistä porukkaa puheistaan myöhemminkin.
Muiden syytösten joukossa persut ovat toistelleet kahta toistuvaa teemaa, joista ensimmäinen eli työvoiman tarveharkinnan poistaminen tuotiin esille edellisten vaalien alla ja puolestaan toinen eli heidän jättäminen oppositioon ja keskustan nouseminen osaksi Rinteen hallituskoalitiota on vakiintunut kestosuosikiksi vaalien jälkeen.

Euroopan Unionin ulkopuolisen työvoiman tarveharkinnasta luopuminen on aihe jonka persujen pj Halla-aho toi esille viimeksi Porin Suomi Areenan puolueiden puheenjohtajien keskustelussa. Hän syyttää muita puolueita ulkomaisen halpatyövoiman käytön edistämisestä tarveharkinnasta luopumalla. Tarveharkinnan poistamisesta keskutellan aika ajoin. Vaikka myös työn perässä muuttaminen on talouden toiminnan kannalta täysin oleellista on kaikissa maailman maissa jonkinlainen tapa kontrolloida ulkomaisen työvoiman saapumista. Ruotsi on esimerkki maasta, joka poisti EU-alueen ulkopuolisen työvoiman tarveharkinnan kokoomuspääministeri Friedrik Reindfeltin kaudella. Sitemmin valtaan nousseet Ruotsin sosiaalidemokraatit ovat kääntäneet suunnan ja alkaneet lisätä ulkomaisen työvoiman sääntelyä. Sääntelyn purkaminen ulkomaisen työvoiman kohdalla on katsottu johtaneen palkkojen polkemiseen ja harmaan talouden lisääntymiseen. Tarveharkinnan poistamista ovat Suomessa tukeneet jo pitkään työnantajajärjestöt, kuten Elinkeinoelämän Keskusliitto ja sitä ovat vastustaneet ay-liitot. Halla-aho pyrkii lyömään kiilaa erityisesti vasemmistopuolueiden ja ps:n väliin. Ps:n tapauksessa vasemmistopuolueiden syyttäminen halpatyövoiman tai palkoilla polkemisen edistämisestä ei olisi kovin kiinostava asia ilman sitä suurta tekopyhyyttä, joka heidän kohdaltaan asiaan liittyy. Ensinäkin ongelmaksi muodostuu se, että vasemmistopuolueet SDP ja Vasemmistoliitto eivät kannata ulkomaisen työvoiman sääntelyn purkamista. Sitä ei aja myöskään Antti Rinteen hallitus. Osaajien saamista ulkomailta pyritään kyllä helpottamaan vähentämällä byrokratiaa, mutta edellä mainittu EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman tarveharkinta tulee pysymään. Tämän myös pääministeri Rinne totesi Halla-aholle Suomi Areenassa. Toiseksi Halla-ahon persujen oma perintö työntekijöiden oikeuksien ja halpatyövoiman suhteen on paljon huonompi, kuin he antavat itse ymmärtää. Ps puolueena vastustaa EU-alueen työvoiman vapaata liikkuvuutta, mutta kannattaa palveluntarjonnan vapautta EU-maissa. Tämä tarkoittaa sitä, että heidän mielestään työntekijät eivät saisi hakeutua vapaasti töihin sinne minne haluavat EU-alueella, mutta yhtiöt saisivat tarjota palveluitaan muihin maihin. Palveluntarjonnan kautta tulevasta työvoimasta käytetään termiä "lähetetyt työntekijät". Lähetettyjä työntekijöitä käyttävät yritykset muodostavat sikäli työvoiman polkuhinnoittelun riskin, jos työntekijöille voidaan maksaa alkuperäisen maan mukainen palkka, vaikka he tekisivät töitä korkeamman palkkatason maassa esimerkiksi rakennustyömaalla.
Tai näin ainakin on ollut aikaisemmin. Euroopan parlamentti äänesti nimittäin lähetettyjen työntekijöiden direktiivin uudistamisesta vuonna 2018. Uudistuksen jälkeen lähetetyille työntekijöille tulee järjestää työntekomaan mukainen palkka ja lomarahat. Uudistetulla direktiivillä ehkäistään näin palkkojen polkemista ja rinnakkaisten työmarkkinoiden syntymistä, joilla ulkomaisten pöytälaatikkofirmojen työntekijät hoitaisivat hommat kansallisen tason ammattilaista halvemmalla. Näin edistetään siis sekä ulkomaisen työntekijän, että myös kansallisen työntekijän oikeuksia. Arvaapas kuka äänesti direktiivin uudistamista vastaan? Halla-aho. VoteWatch Europen sivuilta voi tarkastella äänestyksen tuloksia. Rullaamalla alas ja valitsemalla jäsenmaaksi Suomen näkee, kuinka omat (silloiset) meppimme äänestivät. Halla-aho siis asettui kaksien työmarkkinoiden ja palkkojen polkemisen kannalle persujen silloisen konservatiivisen ECR-ryhmän tavoin. Postilaatikkofirmojen harjoittamaa lähetettyjen työntekijöiden alipalkkausta suitsimaan ja kunnollisia työehtoja valvomaan on myös päätetty perustaa EU-parlamentin päätöksellä Euroopan Työviranomainen (European Labour Authority). Persut äänestivät europarlamentissa myös tätä työntekijöiden oikeuksia valvovaa viranomaista vastaan.
Ps:n Laura Huhtasaari puolestaan mainitsi SAK:n eurovaalitentissä, että hänen mielestään ihmisoikeudet ovat aina sidoksissa kansallisvaltioon (vs. että perustuisivat kansainvälisiin sopimuksiin). Ihmisoikeuksiin kuuluvat myös työntekijöiden oikeudet esimerkiksi YK:n alaisen Kansainvälisen Työjärjestön (ILO) sopimusten kautta. Jos on sitä mieltä, että ihmisoikeuksia, kuten oikeuksia säällisiin työehtoihin tai ammattiliiton perustamiseen ei tule valvoa kansainvälisten sopimusten nojalla, käytännössä hyväksyy sen, että työntekijöiden oikeuksilla polkevat maat saavat epäreilua kilpailuetua suhteessa maihin, jotka kansainvälisiä sopimuksia noudattavat. Euroopan Unioni käyttää ILO-sopimuksien standardeja arvioidakseen kaupankäyntiään maailman maiden kanssa. Jos maa ei sopimuksia noudata, voi unioni (joka on maailman suurin talousalue) poistaa tällaisen maan tulliedut ja painostaa sitä työntekijöiden oikeuksien turvaamiseen ja samalla terveeseen kilpailuun. Persun mielestä näin ei saisi siis tehdä, koska ihmisoikeuden ovat kansallisen tason asia. Mitä työntekijän oikeuksien ajamista tässä ajattelussa on? Ei yhtikäs mitään. Kannattaa siis muistaa, että työvoiman polkuhinnoittelun tuomia haittoja torjutaan parhaiten kattavalla työlainsäädännöllä, työehdoilla, jotka pakottavat maksamaan samasta työstä saman palkan, viranomaisten kyvyllä torjua harmaata taloutta ja työmarkkinoiden epäsäännönmukaisuuksia sekä kansainvälisillä sopimuksilla. Persut ovat toiminnallaan osoittaneet, että he eivät näiden asioiden edistämistä kannata lainkaan. Epämääräinen työntekijävastaisuus ja ulkomaissten pöytälaatikkofirmojen oikeuksien puolustaminen sen sijaan onnistuu. Persut siis puhuvat toista ja tekevät toista. Aiheesta lisää voi lukea Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön lakimiehen mainiosta blogitekstistä:
https://www.sak.fi/ajankohtaista/blogi/eu-vaalit-perussuomalaiset-puhuvat-yhta-ja-tekevat-toista

Mitä tulee työntekijöiden asian ajamiseen Suomessa, niin työntekijälle turvaa tuovat tietysti yleissitovat työehtosopimukset. Vuonna 2017 pyrkiessään Sampo Terhon oheella persujen puheenjohtajaksi Jussi Halla-aho kertoi kannattavansa yleissitovuudesta luopumista(!):

"Terho ei purkaisi työehtosopimusten yleissitovuutta. Halla-aho sen sijaan sanoi, ettei siihen pidä ripustautua maailman tappiin." (Savon Sanomat)

"Esimerkiksi torstain kaksintaistelussa ISTV:ssä Halla-aho ei pitänyt mahdottomana purkaa työehtosopimusten yleissitovuutta."(Ilta-Sanomat)

Viime eduskuntavaalien kampanjan yhteydessä Halla-aho kuitenkin kielsi, että persut kannattaisivat yleissitovuudesta luopumista. Oleellista on kuitenkin se, että esimerkiksi SDP:n tai Vasemmistoliiton taholta ei moista poukkoilua ole yleissitovuuden suhteen nähty. Ei tulisi mieleenkään, että Antti Rinne entisenä ay-pomona tai Li Andersson sanoisivat vastaavaa. On siis ironista, että Halla-aho suuntaa oman kritiikkinsä juuri vasemmistopuolueisiin. Hänen oman puolueensa on kuin tuuliviiri. Kokoomuksessa yleissitovuudesta luopuminen on ihan yleisesti hyväksytty ajatussuunta. Keskustassakin aikoinaan Esko Ahon puheenjohtajakaudella ajettiin ns. työreformia, joka tosin herätti niin suurta vastustusta, että se ei tuonut puolueelle odotettua vaalivoittoa vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Se saattoi jopa ratkaista kyseiset vaalit demareiden hyväksi.
Työmarkkinoiden liberalisointi ja yleissitovuuden korvaaminen työehtojen paikallisella sopimisella on johtanut esim. Saksassa siihen, että jouston mahdollisuutta käytetään juurikin työntekijän edun vastaisesti työehtojen heikentämiseen. Saksaan onkin syntynyt työssäkäyvien köyhien yhteiskuntaluokka. Heidän määränsä on kaksinkertaistunut vuosien 2004 ja 2014 välisenä aikana ja on nyt kahdeksan miljoonaa. Sama voi tapahtua myös Suomessa. Jos on aidosti tavallisen ihmisen etujen puolustaja, ei tulisi olla mitään epäselvyyttä siitä, että yleissitovuus on hyvä asia.

Työmarkkinakysymyksillä kampanjoiminen onkin persuilta lähinnä strateginen veto. Ps on oikeistolainen puolue, joka on onnistunut kusettamaan itselleen poikkeuksellisen vasemmistolaisen kannattajakunnan. Tämän se on tehnyt kuitenkin muilla, kuin sosioekonomisilla kysymyksillä. Lähinnä maahanmuutosta puhumalla ja viljelemällä stereotypioita. Stereotypiat ovat ikivanha keino dehumanisoida mitä tahansa ihmisryhmää. Me kaikki olemme törmänneet stereotypioihin elämämme kuluessa. Esimerkkeinä mm. "ruotsalaiset ovat homoja", "venäläiset ovat juoppoja", "juutalaiset ovat ahneita" tai tämä viimeisin eli "muslimit ovat terroristeja". Löytyy myös sellainen kuin, "suomalaiset ovat väkivaltaisia juoppoja, jotka eivät edes puhu ruotsia".

"Ruotsinsuomalaiset lapset kasvoivat keskellä Pekka-vitsejä. He kuulivat, miten suomalaiset ovat sosiaalinen ongelma, toisessa kädessä heillä on pullo, toisessa puukko. Lukemaan oppiessaan he saivat tavata lööpeistä sanat en finne igen. Se pamahti esiin, kun suomalaiset laitapuolen kulkijat olivat verissäpäin selvitelleet välejään.Sana finnjävel, suomipiru, livautettiin sopivassa kohtaa jokaiselle suomensukuiselle, summaa Kristian Borg. Stereotypiat jylläsivät vahvana, vaikka suurin osa siirtolaisperheistä eli ihan tavallista keskiluokan elämää, teki töitä, koulutti lapsensa, vaurastui ja vaurastutti Ruotsia." (Finnjävlar – Suomiperkeleet Ruotsissa- kirjasta kertova uutinen)

Myös suomalaiset ovat kohdanneet rasismia, kun puoli miljoonaa meikäläistä pölähti Ruotsiin paremman elämän toivossa 1960- ja 1970-lukujen kuluessa. Rasismissa ei ollut mitään järkeä silloin, eikä siinä ole myöskään mitään järkeä nyt. Riippumatta siitä mikä ihmisryhmä on kyseessä ovat stereotypiat aina huono asia. Jos ei hyväksy edellä mainittuja suomalaisten kohtaamia ennakkoluuloja ei johdonmukaisesti tulisi hyväksyä täysin samojen ennakkoluulojen kohdistamista muihin. Suomalaiset eivät tuoneet rikollisuttaa Ruotsiin, vaikka moni ruotsalainen aikoinaan varmasti koki asian niin. Maahanmuuttajat eivät ole myöskään tuoneet rikollisuutta Suomeen, vaikka moni suomalainen kokee niin. Joku saattaisi todeta, että "Mutta maahanmuuttajathan ovat yliedustettuina rikostilasoissa." Suomalaisetkin olivat aikoinaan suuren muuttoaallon jälkeen yliedustettuina Ruotsin rikostilastoissa. Tekikö se useimmista Ruotsiin muuttaneista suomalaisista rikollisia? Mielestäni ei. Joku toinen saattaisi puolestaan kysyä: "Miksi lööpeissä näkee sitten jatkuvasti juttuja maahanmuuttajien tekemistä rikoksista?". Siksi, koska siitä saisi helvetin tylsän lööpin, jos aihe olisi "maahamuuttaja integroitui yhteiskuntaan ja elää kunnollista elämää". Median toimintaperiaatteisiin kuuluu draaman hyödyntäminen ja voiton tuottaminen. Ilman draamaa lehtiä luettaisiin vähemmän ja erityisesti iltapäivälehdet tekisivät tappiota. Media siis tuottaa negatiivisella tavalla vinoutunutta uutisointia, koska se on sille kannattavaa. Ei yksikään lehti tai television uutislähetys nosta yleensä esille sellaisia tylsiä asioita, kuin "äärimmäinen köyhyys vähentynyt Afrikassa 20-vuotta putkeen", "luonnonkatastrofien uhriluvut taas laskeneet" tai "rikollisuus vähentynyt tilastojen mukaan 1990-luvulta lähtien". On paljon toimivampaa "pisneksen" kannalta uutisoida, "en finne igen" tai "Matti ja Teppo luotisateessa!". Kriittisen kansalaisen tulee ymmärtää miten media toimii ja osata siten suhtautua kriittisesti sen luomaan maailankuvaan. Jollakin voi juolahtaa tämän jälkeen mieleen, että "pitäväthän nämä lööpit ja rikostilastot silti paikkaansa". Ne voivat pitää paikkaansa, mutta olla samaan aikaan sisällöltään todella yksipuoleisia. Kuten ruotsalaisten ajatus viinapäisään riehuvista suomalaisista. Sellaisia varmasti oli, mutta se ei tarkoita, että suurin osa suomalaisista olisi tähän koriin mahtunut. Sinun jalastasi otettu kuva ei ole faktuaalisesti väärä, mutta jos tarkoitus on kuvata sinua, edustaa jalkasi sinua kokonaisuutena aika huonosti.

Takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Työmarkkinakysymyksistä viestimällä persut pyrkivätkin nyt tarraamaan tähän maahanmuuttokysymyksillä houkuttelemaansa kannattajakuntaan. Ikuisesti tämä ei kuitenkaan voi jatkua. Perussuomalaiset ennen pitkään vieraannuttavat nämä sosioekonomisesti vasemmistolaisittain ajattelevat kannattajat joko liialla oikeistolaistumisella suhteessa vasemmisto vetoiseen hallituskoalitioon tai nousemalla itse valtaan ja muodostamalla oikeistolaista politiikkaa harjoittavan hallituksen kokoomuksen kanssa. Näin kävi heidän tanskalaiselle sisarpuolueelleen kansanpuolueelle, kun oikeistoyhteistyön myötä sen kannatus putosi 21,1 prosentista vain 8,7 prosenttiin viimeisimmissä Kansankäräjävaaleissa vuonna 2019. Sama suunta on myös vastaavalla puolueella Norjassa. Eikä tämä ole Suomenkaan olosuhtessa mitenkään vaikeasti ennustettavaa. Ps oli jo vuosien 2015 ja 2017 välisenä aikana osa Sipilän porvarihallitusta (Kesk+Pers+Kok). Hallituksen kädenjälki näkyi esimerkiksi pakkolaeissa, lomarahojen leikkauksessa ja koulutusleikkauksissa. Persussuomalaiset ovat onnistuneet viestimään (kusettamaan) äänestäjilleen, että tästä politiikasta olikin vastuussa se osa puoluetta, joka irtaantui ja muodosti Sinisen Tulevaisuuden. Tässä asiassa vaaditaankin kuulijalta jälleen kykyä kriittisyyteen. Alkuperäinen versiohan oli, että ps:n puoluehajaannus perustui erimielisyyksiin maahanmuuttopolitiikassa. Se ei siis edes heidän oman versionsa mukaan perustunut laisinkaan kiistaan liian oikeistolaisesta talouspolitiikasta. Vastuun siirtäminen sinisille on siis lähinnä silmänkääntötemppu. Tulee myös muistaa, että kaikki ne ps:n edustajat, jotka jäivät puolueeseen hyväksyivät täysin hallitustaipaleen aikaisen politiikan ja äänestivät hallituksen esitysten puolesta. Ja todellisuudessa sinisiin loikkasivat ne, jotka kyllästyivät mm. rotuoppiin uskovien voimistumiseen puolueen sisällä. Tämä ei tosin tehnyt heidän omasta puolehankkeestansa mitenkään sisällöllistä ja siniset jäivätkin ilman edustajia viime eduskuntavaaleissa.

Mitä tulee kritiikkiin siitä, että ps:n jääminen oppositioon ja keskustan nouseminen hallitukseen olisi jotenkin epädemokraattista, tulee jälleen huomata puolueen oma tekopyhyys liittyen tähän kysymykseen. Mainitsin jo aikaisemmin persujen historian Sipilän hallituksessa. He eivät ainoastaan olleet osa aikaisempaa oikeistohallitusta, vaan olisivat halunneet muodostaa vielä toisen samanlaisen hallituksen Suomeen vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen:

"...enemmistö saadaan aikaan sosialidemokraattien, keskustan, vihreiden, vasemmiston ja rkp:n edustajilla. Mutta enemmistö saadaan myös perussuomalaisten, kokoomuksen, keskustan ja kristillisdemokraattien edustajilla. On täysin selvää, että nämä kaksi vaihtoehtoista hallituspohjaa tekisivät monessa asiassa aivan erilaista politiikkaa." Halla-aho vappupuheessaan

Persujen Ville Tavio puolestaan kertoo käyneensä keskusteluja vaalien jälkeen uuden PersKeKo-hallituksen muodostamisesta. Hän myös totesi, että kokoomuslaiset olisivat olleet yhteistyöhön halukkaita. Tämän tosin kokoomuksen Kai Mykkänen kiisti. (https://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/kokoomuksen-kai-mykkanen-emme-ole-keskustelleet-perussuomalaisten-johtamasta-hallituksesta/823605/)

Avataanpas tätä hiukan. Persujen mielestä heidän jättäminen oppositioon on epädemokraattista, mutta he itse ovat Tavion mukaan käyneet keskusteluja sellaisesta hallitusratkaisusta, joka olisi jättänyt oppositioon eduskunnan suurimman puolueen ja paikkamäärässä mitattuna vaalien suurimman voittajan eli SDP:n eikä tätä pidetä mitenkään epädemokraattisena? Voi tätä tekopyhyyden määrää. Lisäksi puolue valittaa siitä, että vaalien suurin häviäjä keskusta ei kuuluisi vaalituloksen perusteella hallitukseen, mutta he itse olisivat olleet valmiita ottamaan keskustan samaisen vaalitappion jälkeen omaan hallitukseensa? Johan nyt on markkinat. Tämä puheiden ja tekojen välinen dissonanssi on suorastaan ryökälemäinen. Ps:n kaltaiseen puolueeseen ei kenenkään pitäisi luottaa. Tavio myös myöntää, että persut olisivat asettaneet lähinnä maahanmuuton kynnysykysymykseksi hallitukselle (mutta eivät missään nimessä ole yhden asian puolue tai kannata identiteettipolitiikkaa *heko*). Ei siis mitään mainintaa suunnan kääntämisestä leikkauspolitiikan, työmarkkinapolitiikan, köyhiltä leikkaamisen ja hyvinvointivaltion romuttamisen suhteen.Yhteinen näkemys Tavion mukaan kokoomuksen ja persujen välillä olisikin löytynyt talouspolitiikasta tai "velkaantumisen taittamisesta". Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissani teroittanut toisaalta miksi leikkauspolitikiikka ei toimi ja toisaalta kuinka persujen ja kokoomuksen talouslinja on samanlainen verotuksen ja julkisten menojen leikkausten suhteen. Tuli siis selväksi, että köyhiltä leikkaaminen olisi siis heidän puolestaan saanut jatkua. Ja kyseessä on siis se sama leikkauslinja, jonka Rinteen hallitus on nyt lopettanut, joka on epäonnistunut viimeisen vuosikymmenen aikana taittamaan valtion velkaantumisen ja on tuottanut tavalliselle kansalle pelkkää tuskaa. Tämä viimeistään osoittaa sinisille ulkoistetun vastuun leikkauspolitiikasta olevan täyttä sepitystä. Toisaalta tämä ei mitenkään yllätä itseäni. Jo kuntavaaleissa 2017 todistin tilannetta, jossa persu oli vaalipaneelissa täysin samaa mieltä kokoomuslaisen ja keskustalaisen kanssa kysymyksissä, jotka liittyivät Oulun kaupungin toimintojen yksityistämiseen ja julkisten menojen (koulutus, sosiaali- ja terveyspalvelut, kulttuuri yms.) leikkauksiin. Ero löytyi siitä, että persu puhui ilkeämmin irakilaisista. Ajatus siitä, että persu olisi tavallisen ihmisen asialla on yhtä naurettava, kuin, että ulkomaalaisista rumasti puhuminen tekisi kokoomuksesta köyhän asiaa ajavan puolueen samalla, kun se kannattaa tiukkaa menokuria tavalliselle ihmiselle ja anteliaita veronalennuksia rikkaille.

Persut harrastavat uhriutumisstrategiaa, jonka he ovat omaksuneet ruotsalaiselta sisarpuolueeltaan ruotsidemokraateilta. Myös ruotsidemokraatit syyttävät muita heidän syrjimisestään, jos heidän kanssaan ei tehdä yhteistyötä esimerkiksi ottamalla puolue hallitukseen. Se kuitenkin jätetään aina sanomatta, että tämä johtuu puolueen kytköksistä uusnatseihin ja että Ruotsin politiikassa edes suurimmalla puolueella ei ole itseoikeutusta päästä hallitukseen, kuten sosialidemokraattien esimerkki osoittaa vuosien 1976, 1979, 1991, 2006 ja 2010 valtiopäivävaalien jälkeen. Jos Ruotsissa jopa suurin puolue voi parhaimmillaan 44 prosentin kannatuksella joutua oppositioon, ei ole järjen hiventäkään vaatia kolmanneksi suurimmalle puolueelle erityiskohtelua tai vapaata pääsyä hallitukseen. Jos Suomessa persua mennään kutsumaan rasistiksi katsotaan se kohtuuttomaksi loukkaukseksi toiseksi suurinta puoluetta ja 500 tuhatta äänestäjää kohtaan, mutta kun Halla-aho kutsuu pohjoismaista sosiaalidemokraattia alhaiseksi mateliaksi ei tule mielenkään, että se loukkaisi 4,1 miljoonaa ihmistä viidessä maassa, joissa kaikissa Islantia lukuun ottamatta demarit ovat tällä hetkellä suurin puolue. Sekä Ruotsidemokraatit että persut luottavat siis siihen, että tavallinen ihminen ei ota asioista selvää ja he voivat olla vapaasti niin epäloogisia kuin huvittaa ja harjoittaa kaksoisstandardeja jäämättä kiinni.

Kun Halla-aho sanoi, että persujen johtama oikeistohallitus tekisi hyvin toisenlaista politiikkaa kuin SDP:n johtama hallitus, oli hän sinänsä täysin oikeassa. En itse ole tästä edes eri mieltä. Se ei tosin ole häneltä kovin hyvä puolustuspuheenvuoro oikeistohallituksen puolesta, jos ymmärtää mitä sellainen suomalaisen hyvinvointivaltion kannalta tarkoittaisi (samaa hyvinvoinnin romuttamista ja rikkaiden rikastuttamista, kuin aikaisemminkin). Perussuomalaiset kuuluvat monessa mielessä siihen kansainväliseen (ja kulttuurisesti moninaiseen?) äärioikeistopuolueiden ryhmään, jotka hankkivat epätoivoisten ihmisten kannatuksen syyttämällä vähemmistöjä kaikista ongelmista (vähän kuin en finne igen). Se kun on helpompaa, kuin suunnata huomio oikeisiin ongelmiin, kuten hyvinvointivaltioiden alasajoon, tuloerojen kasvuun, varallisuuserojen kasvuun, miljardöörien ahneuteen, suurten yhtiöiden ahneuteen, veronkiertoon, työntekijöiden oikeuksien polkemiseen, ympäristörikoksiin, globaaliin saalistuskapitalismiin, markkinaliberalismiin, suurvaltojen etupiiripolitiikkaan, imperialismiin tai USA:n sotateolliseen kompleksiin. Tai korkeintaan nämä asiat kuitataan epämääräisellä puheella "globalismista" yhtään sen tarkemmin syventymättä kyseisiin ilmiöihin ja tarjoamatta niihin toimivia ratkaisuja. Kaikki nämä asiat edesauttavat sitä huonoa kehitystä, joka näyttäytyy ongelmina alkaen teollisuustyöpaikkojen menetyksistä ja tuloerojen kasvusta aina sotiin, pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon saakka. Suosion saatuaan nämä ryhmät nousevat valtaan ja harjoittavat täsmälleen samaa politiikkaa, kuin perinteinen valtaoikeisto ja kääntävät selkänsä tavallisille ihmisille. Näin ovat tehneet autoritaariset poliitikot kuten Donald Trump Yhdysvalloissa, Viktor Orban Unkarissa, Matteo Salvini Italiassa, Jair Bolsonaro Brasiliassa, Erdogan Turkissa ja Rodrigo Duterte Filippiineillä. Tulee huomata, että autoritaarisuus on verrattavissa sieniin. Itiötasolla sitä on vaikea havaita, mutta oikeissa olosuhteissa tatteja alkaa nousta. Siksi kansalaisen tulee huomata tämän "tavallista ihmistä" puolustavan äärioikeiston bluffi ja olla valpas ja valmis puolustamaan joskus itsestäänselviltä näyttäviä asioita, kuten demokratiaa, ihmisoikeuksia, lehdistönvapautta, riippumatonta oikeuslaitosta tai edes oikeutta kritisoida vapaasti jotakin läpeensä korruptoitunutta äärioikeistopoliitikkoa.

Yhdistelmänä persu ja duunarin asia ovat kuin katolinen kirkko ja selibaatti. Asianomaisen on helppo julistaa sitä, mutta käytännössä se ei näytä toimivan. Persujen teot liittyen työntekijöiden oikeuksiin, halpatyövoimaan, hyvinvoinnin alasajoon ja heidän varsin todennäköisesti harjoittama hallituskähmintänsä kokoomuksen kanssa vaalivoittajan savustamiseksi oppositioon osoittavat kenen joukoissa he todellisuudessa seisovat. Se joukko ei ole ne tavalliset ihmiset joita he kovasti väittävät puolustavansa.