Miksi Suomen oikeisto haluaa poistaa perintöveron?

Mikä yhdistää perussuomalaisia, kokoomusta, keskustaa ja RKP:ta?

Nämä puolueet haluavat poistaa perintöveron.

Se ei ole mikään yllätys, että kokoomus ja RKP ovat tätä mieltä tai, että keskustalaisetkin puhuvat aiheesta positiiviseen sävyyn. Joku aika sitten myös Perussuomalaiset ovat ilmoittaneet olevansa myös tällä kannalla. Mikä tässä on sitten ongelmana?

Perintöveron poisto suosisi vain rikkaita. Tai tuskin se kenellekään asiaa ajattelevalle yllätyksenä tulee, mutta ne argumentit, joiden valossa perintöveron poistamista perustellaan antavat usein ymmärtää, että myös köyhä kärsii siitä, kun perinnönsaannissa päälle lätkäistään vero tai, että leskeksi jääneelle tästä syntyy suuri taloudellinen taakka. Näihin argumentteihin vedotaan, jotta myös tavalliset ihmiset huijattaisiin kannattamaan esitystä, josta he eivät hyödy. Nimittäin jos vain rikkaat kannattaisivat omien verojensa alentamista, ei sitä koskaan tapahtuisi, koska enemmistö suomalaisista on pieni tai keskituloisia. Kun perintöverotusta alennettiin vuona 2016 (hallituksessa olivat Kesk, Kok ja PS), hyötyi siitä eniten kaksi korkeinta tuloluokkaa.

Perintöveroa maksetaan yli 20 000 euron arvoisista perinnöistä ja leski maksaa sitä vain yli 110 000 euron arvoisesta perinnöstä. On myös mielenkiintoista, että yleensä omalla työllä rikastumista korostavat oikeistopuolueet ovat tässä asiassa leimallisesti päinvastaisella kannalla.Vero-oikeuden professorinkin mukaan veron poisto hyödyttäisi suurperijöitä ja miljonäärisukuja (https://yle.fi/uutiset/3-7342386).

Miksi perintövero sitten pitäisi säilyttää? Tai vielä tärkeämpää, miksi perintöveroa pitäisi korottaa, kuten esimerkiksi SDP ajattelee? Siksi, koska se on tehokas tapa kerätä verotuloja julkisten palveluiden, koulutuksen ja sosiaaliturvan rahoittamiseen. Nämä ovat suomalaiseen hyvinvointivaltioon kuuluvia rakenteita, joista hyötyvät eniten pieni- ja keskituloiset. Perintövero tuottaa valtiolle ainakin 720 miljoonaa euroa verotuloja vuodessa (ja voisi tuottaa korotettuna lähemmäs miljardin). Toisin sanoen perintöverossa rahat verotetaan niiltä, joilla on jo valmiiksi paljon ja annetaan niille, joilla on vähän. Tällä tavalla yhteiskunta pystyy tasoittamaan eri yhteiskuntaluokkien välisiä eroja kuten varallisuuseroja. Tämä on äärimmäisen tärkeää juuri nyt, koska elämme aikaa, jolloin varallisuuserot ovat olleet jo 30 vuotta kasvussa Suomessa. Rikkain 10% omistaa lähes puolet kaikesta nettovarallisuudesta (Tilastokeskus: http://www.stat.fi/til/vtutk/2016/vtutk_2016_2018-06-05_kat_003_fi.html#_ga=2.252286857.1233305520.1551019602-1681018791.1477089998).

Enemmistö johtavista ekonomisteista pitää perintöveroa vähiten haitallisena verona talouskasvun näkökulmasta. (http://www.ekonomistikone.fi/kysymys-perinto/). 

Perintöveron poistaminen rapauttaisi hyvinvointivaltion veropohjaa. Sitä kautta se heikentäisi mahdollisuutta rahoittaa terveyspalveluita, sosiaalipalveluita, koulutusta, sosiaaliturvaa, varhaiskasvatusta, vanhustenpalveluita, kulttuuria ja urheilua. Verotulojen vähentyminen kasvattaisi budjettialijäämää ja nopeuttaisi näin valtion velkaantumista. Ja kaikki tämä tehtäisiin vain siksi, että porvarit haluavat nuoleskella uskollisesti muutamien rikkaiden kenkiä. Jos legendan mukaan Robin Hood ryösti rikkailta ja antoi köyhyille, niin perintöveron poistajat tekisivät päinvastoin. He ryöstäisivät köyhiltä ja antaisivat rikkaille. Hyvinvointivaltion turvaaminen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentäminen vaatii yhtä asiaa: rikkaiden on maksettava enemmän. Sosialidemokraattinen puolue kannattaa verotuksen painopisteen siirtämistä varallisuuteen, suuriin tuloihin sekä osinkoihin. Tämä on oikein, koska verot on maksettava maksukyvyn mukaan. Ja rikkaalla jos kenellä on maksukykyä. Rahat voisivat mennä mm. koulutusleikkausten jälkien paikkaamiseen, 1000 uuden lääkärin palkkaamiseen perusterveydenhuoltoon ja eriarvoisuuden torjumiseen.

Summauksena näin vaalikevättä ajatellen: Jos et halua ajaa rikkaiden, miljonäärisukujen ja suurperijöiden etua tuhoamalla suomalaista hyvinvointivaltiota ympäriltäsi oligarkian hyväksi, älä äänestä PS, Kok, Kesk tai RKP. Jos haluat, että suomi investoi oman kansansa hyvinvointiin ja korottaa sen saavuttamiseksi rikkaiden veroja, äänestä SDP:tä.

Miksi leikkauspolitiikka ei toimi?

Jos seuraa politiikkaa ja talouteen liittyvää keskustelua, törmää välttämättä tietynlaiseen rinnastukseen.  Joskus kuulee ajatuksen siitä, että valtion on leikattava julkisia menojaan tai kiristettävä vyötä tilanteessa, jossa se juoksuttaa budjettialijäämää eli tuttavallisemmin velkaantuu. Tätä väitettä saatetaan perustella vertaamalla valtiota ja sen taloutta yksityiseen talouteen kuten ihmiseen tai yritykseen. Jos ihminen elää yli varojensa, joutuu hän vararikkoon. Siksi velkaantuva valtiokin välttää vararikon vain "säästötalkoilla". Sana on erityisen tuttu suomalaisessa politiikassa ja omasta mielestäni varsin perverssi sellainen, koska leikkauspolitiikka kohdistuu ainoastaan pieni ja keskituloisiin, kuten heidän palveluihinsa, työehtoihinsa ja sosiaaliturvaverkkoonsa. Rikkaille riittää yleensä Juha Sipilän tai Sauli Niinistön kaltaisten poliitikkojen kehotus antaa rahaa enemmän hyväntekeväisyyteen tai luopua esim. kokouspalkkioiden korotuksista. Sanomattakin selvää, että ei kukaan näin tee. Viime vuosina Suomessakin on maksettu ennätyssuuria osinkoja pörssiyritysten osakkeenomistajille ja johtajien palkat ovat nousseet. Talkoiden käsite tarkoittaa yleensä sitä, että kaikki osallistuvat. Säästötalkoilla tarkoitetaan sitä, että tavallisia ihmisiä kirpaisee tasavertaisesti, mutta hyväosaiset saavat päättää itse osallistumisestaan. Joka tapauksessa seuraavaksi käsittelen sitä, miksi rinnastus valtiontalouden ja yksityisen talouden välillä on harvinaisen huono ja sitä miksi leikkauspolitiikka on toimimaton tapa hoitaa valtion tai miksei myös kaupungin taloutta.

Seuraava video demonstroi hyvin mainitsemaani stereotypiaa. Brittiläisessä BBC Question Time- ajankohtaisohjelmassa yleisön jäsen yrittää käyttää tätä niin tuttua rinnastusta hänen henkilökohtaisen taloutensa sekä valtion talouden välillä. Question Timeen kutsutaan politiikan, median ja muun yhteiskunnan osa-alueiden edustajia keskustelemaan ajankohtaisista aiheista. Myös paikallista yleisöä osallistetaan keskusteluun vähintäänkin kysymysten muodossa. Tällä kertaa yleisön edustaja ei kuitenkaan jää ilman terävää vastinetta. Keskusteluun osallistuu nimittäin kreikkalainen taloustieteen professori Yanis Varoufakis, joka on tunnetusti kritisoinut Kreikan talouskriisin hoitoa. Hän on myös itse yrittänyt lopettaa Kreikan tukiohjelmia toimiessaan puoli vuotta maan valtiovarainministerinä, koska ohjelmat ovat systemaattisesti pahentaneet Kreikan taloustilannetta ja niiden toteuttaminen on mahdotonta. Vuonna 2015 Varoufakis erosi valtiovarainministerin tehtävästä sen jälkeen, kun pääministeri Alexis Tsipras päätti suostua lainaohjelman jatkamiseen senkin jälkeen, kun 60% kreikkalaisista äänesti ohjelmien lopettamisen puolesta kansanäänestyksessä. Katsokaamme miten taloustieteen professori tyrmää tämän tuntemamme yleistyksen:



Eli yleisön edustaja sanoi, kuinka talous on todella yksinkertaista, koska ei hänkään voi tilata baarissa tuoppeja loputtomiin, koska hän elää jossakin vaiheessa velaksi. Hän väitti, että tämä pätee myös valtiontalouteen. Varoufakis vastasi, että henkilökohtaisessa taloudessa tulojen ja menojen välillä on täydellinen riippumattomuus. Jos henkilökohtaisessa taloudessa päättää "kiristää vyötä", esim jättämällä ostamatta sen tupopin, tämä ei vaikuta ihmisen tuloihin. Tämä on varsin loogista. Julkisessa taloudessa kuitenkin kokonaismenot ja kokonaistulot heijastavat toisiaan. Jos valtio leikkaa menoja leikkaa se myös tuloja. Voisi järkeillä, että jos tulot putoavat on tällöin mahdotonta kuroa umpeen alijäämää, joka perustuu siihen, että tulot eivät kata menoja.

 Yanis Varoufakis vieraili hiukan Question Timen jälkeen myös maineikkaassa Oxfordin yliopistossa, jossa hän useiden vierailioiden tavoin piti puheen ja tämän jälkeen vastasi yleisön kysymyksiin. Eräs kysymys koski juuri tätä aikaisempaa kohtaamista. Opiskelija kysyi, miksi Question Timen miehen käyttämät yleistykset ovat niin suosittuja erityisesti poliittisen oikeiston, kuten Britannian Konservatiivipuolueen (tai vaikka Suomen Kokoomuksen, Keskustan ja Perussuomalaisten) keskuudessa ja miksi perinteinen vasemmisto ja sosiaalidemokraatit ovat olleet viime vuosina kykenemättömiä vastustamaan tätä virheellistä käsitystä. Itse jaan kysyjän tunteen myös sosiaalidemokraattina Suomessa, jos ajattelen esimerkiksi Jutta Urpilaisen valtiovarainministerikautta, johon en itse (kenties monien suomalaisten tavoin) ollut kovin tyytyväinen. Tässä keskustelussa Varoufakiksella oli huomattavasti enemmän aikaa vastata kysymykseen, joten kyseisen videon katsominen tuo vielä kaivattuja yksityiskohtia edelliseen videoon. Koko video on katsomisen arvoinen, mutta aikaleimaan videon alkamaan juuri mainitsemastani kohdasta vaivan säästämiseksi:

 Tässä videossa Varoufakis painotti kannattavansa "vyön kiristsystä", mikäli kysymys on esim. henkilöstä, yrityksestä, perheestä tai kaupasta tilanteessa, jossa rahat ovat tiukilla. Samalla hän toisti miksi tämä ei toimi valtion tasolla. Hän myös asetti leikkauspolitiikan (engl. austerity) sille kuuluvaan kontekstiin, eli laman alkamiseen, kuten vuoden 2008 finanssikriisiin. Kriisin alkaessa esim. pankkijärjestelmän romahtamisesta, pörssiromahduksesta tai asuntokuplasta yksityinen sektori eli ihmiset, kotitaloudet ja yritykset alkavat systemaattisesti säästämään menoistaan, koska he kokevat taloudellisen tilanteen turvattomaksi tai katsovat, että rahan käyttöön liittyy riski (esim investointi ei tuota). Rahaa siis säästetään pahan päivän varalle. Edellisen laman aikaan jotkut saattavat muistaa Suomen televisiosta mainoksen "älä ruoki lamaa". Yksityinen sektori helposti ruokkii lamaa, kun se leikkaa kulutustaan tai investointejaan. Tämä puolestaan johtaa valtion ja kuntien verotulojen putoamiseen, koska esimerkiksi yritykset menettävät tulojaan, jos ihmiset eivät halua ostaa niiden hyödykkeitä aikaiseen malliin. Eli jos ihminen jättää sen tuopin ostamatta laman vuoksi, baari tekee silloin huonompaa tulosta. Tai jos ihminen päättää olla ostamatta uutta autoa laman vuoksi, autoliike tekee huonompaa tulosta. Jos yritys päättää olla hankkimatta uusia tietokoneita tai tuotantojärjestelmää laman vuoksi, niitä välittävä toinen yritys tekee huonompaa tulosta. Jos yritys tekee huonompaa tulosta, maksaa se tietysti myöskin aikasempaa vähemmän veroja. Tämä kysynnän heikkeneminen nostaa puolestaan työttömyyttä. Työnantajat irtisanovat työntekijöitä, jos hyödykkeiden kysyntä heikkenee. Tarjonta seuraa kysyntää. Valtion budjetti muuttuu alijäämäiseksi, jos samaan aikaan verotulot supistuvat ja työttömyyskorvausten kulut paisuvat. Eli menot paisuvat samalla, kun tulot putoavat. Tässä tilanteessa yleensä oikeistopuolueet tai se Question Timen mies järkeilevät, että valtio velkaantuu ja siihen on vastattava leikkauksilla. Tilanteessa, jossa yksityisen sektorin menot supistuvat, kun "lamaa ruokitaan" ja tämän päälle julkinen puoli leikkaa myös omia menojaan, supistuvat kokonaismenot (engl. total expenditure), joka puolestaan heijastaa suoraan kokonaistuloja (total income). Leikkauspolitiikka on siis kuin noidankehä, joka ruokkii itse itseään. Tästä syystä se ei toimi. Tästä syystä on myös tärkeää ymmärtää edes jollakin tasolla mitä eroa on yksityisella taloudella (mikrotalous) ja julkisella taloudella (makrotalous).

Yksi tapa miten maa voi "nousta" talouden kuopasta "leikkauspolitiikalla" on kuitenkin olemassa. Se ei liity itsessään leikkauspolitiikan toimivuuteen, vaan toisen talouden sektorin eli viennin elpymiseen. Taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2001 voittanut amerikkalainen ekonomisti Joseph Stiglitz kertoo kuinka leikkauspolitiikka ei ole koskaan historiassa onnistunut elvyttämään taloutta laskusuhdannetta edeltävälle tasolle. Jotkut maat ovat elpyneet leikkauspolitiikasta huolimatta siksi, että elpynyt vienti on pystynyt korvaamaan leikkauspolitiikasta aiheutuneen kokonaistulojen menetyksen. Leikkauspolitiikan kannattajat siis usein käyttävät esimerkkinä sellaisia maita, jotka ovat elpyneet harjoitettuaan leikkauspolitiikkaa. Stiglitz kuitenkin toteaa, että tällöin he eivät analysoi käyttämiään esimerkkejä tarkasti, koska leikkauspolitiikka ei aiheuta talouden elpymistä, vaan vienti. Stiglitz myös mainitsee esimerkkeinä tällaisista maista Kanadan ja Ruotsin 1990-luvun alussa. Tällä kertaa tarjolla on linkki videoon, jossa Stiglitz kertoo edellä mainitut asiat. Lisäksi linkitän talousnobelisti Paul Krugmanin kirjoituksen vuodelta 2015 The Guardian lehdessä ja nobelisti Stiglitzin kirjoituksen samassa lehdessä vuodelta 2017, joissa käsitellään pitkälti samoja aiheita.

Joka tapauksessa seuraavalla kerralla, kun kuulet esimerkiksi kansanedustajan, kaupunginvaltuutetun tai vaikkapa kadunmiehen vertaavan valtiontaloutta yksityiseen talouteen, hän ei todennäköisesti tiedä mistä puhuu tai olettaa, että sinä et tiedä.

Joseph Stiglitz: Why Austerity Won't Solve the Crisis (Recorded July 2012)

The case for cuts was a lie. Why does Britain still believe it? The austerity delusion by Paul Krugman

Austerity has strangled Britain. Only Labour will consign it to history (Joseph Stiglitz)

Oikeistolainen politiikka on johtanut Kreikan tragediasta katastrofiin

Yksi mielenkiinnon kohteeni useiden vuosien ajan on ollut Kreikan talouskriisi. Aihe pysyy jatkuvasti ajankohtaisena ja kesällä 2017 ns. Euroryhmä eli euroalueen valtiovarainministerien kokous päätti maan tukemisesta. Samaa rulettia on pyöritetty kuitenkin valitettavan pitkään.

Hyvänä sisäänheittona toimii pari vuotta vanha, mutta yhä huvittavan ajankohtainen Erkki Tuomiojan (sd.) ja Tarja Cronbergin (vihr.) haastattelu, joka summaa talouskriisin ja ääriryhmien nousun yhteyttä.

Hypätään seuraavaksi kesään 2017.

Kreikka-sopu syntyi. Kriisi vältetty, iso merkitys euroalueen vakauden ja talouskasvun kannalta.

— Petteri Orpo (@PetteriOrpo) 15. kesäkuuta 2017

Euroryhmän kokouksessa Suomea edustaneen valtiovarainministeri Petteri Orpon mielestä Kreikan kriisiytyminen vältettiin. Herää kuitenkin kysymys siitä, mitä tässä kokouksessa käytännössä päätettiin? Kreikka on sitoutunut uudistuksiin, jotta se saisi vastaanotettua 8,5 miljardia euroa lainaa. Orpon toittottama kriisin välttäminen viittaa tilanteeseen, jossa Kreikan rahat olisivat loppuneet ja se ei olisi kyennyt maksamaan seuraavia 7,2 miljardin euron lainanlyhennyksiä.

Tragediasta humanitaariseen krisiin

Kreikalle siis annettiin lainaa, jotta se voisi selviytyä veloistaan. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Ja tämä sama pyöritys on jatkunut edellä mainitun kaltaisena kohta kahdeksan vuotta. Kreikka meni käytännössä konkurssiin Eurokriisin alkaessa vuonna 2010. Sen jälkeen Kreikalle on myönnetty hätälainojen ja kolmen tukipaketin avulla lainaa, jonka Kreikan valtio, eli julkinen taho, on ottanut omiin nimiinsä jo aikaisemman kestämättömän valtionvelkansa päälle. Tukipakettien sisältö on käytetty pääasiassa Kreikkaa lanoittaneiden eurooppalaisten pankkien, eli yksityisten tahojen epäsuoraan pelastamiseen. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi Saksa (kuten muut eurooppalaiset maat) pelasti vuonna 2008 omat pankkinsa 500 miljardin euron tukipaketilla. Pankit, jotka olivat sijoittaneet valtavat määrät pääomaa ensin läpimätiin finanssi-instrumentteihin, joutuivat vuonna 2010 uusiin vaikeuksiin, kun tällä kertaa konkurssikypsän Kreikan valtion lainoittaminen osoittautui kalliiksi virheeksi. Esimerkiksi Saksan liittokanseli Angela Merkel oli saanut pankkikriisin jälkeen kolauksen omaan uskottavuuteensa, joten pysyäkseen vallassa hänen oli kehitettävä savuverho pankkien pelastamiseen. Eurooppalaisen oikeiston kuningatar päätti tarjota jälleen ratkaisuksi sosialimia pankkiireille.

Kreikan lainottajia edustavat instituutiot kuten Euroalueen valtiovarainministereiden kokous (Euroryhmä), Euroopan Komissio, Euroopan Keskuspankki EKP ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Tämä haiskahtaa jo senkin vuoksi, yhdenkään instituution edustajia ei ole valittu vaaleilla, Euroryhmän olemassa olo ei perustu esim. Lissabonin sopimuksseen, eli se on todellisuudessa epävirallinen kokous ja IMF ei edes ole EU-instituutio. Joka tapauksessa lainojen ehdoiksi tämä edellä mainittu Troikaksi kutsuttu poppoo on vaatinut Kreikalta eläkkeiden leikkauksia, julkisten menojen leikkauksia ja valtion omaisuuden yksityistämistä ja sitoutumista tarpeeksi korkeaan perusylijäämään. Näiden ehtojen toteuttamisyritykset ovat johtaneet siihen, että vuoden 2010 jälkeen Kreikan valtionvelka on noussut 180 prosenttiin suhteessa kansantuotteeseen, työttömyys on katapultannut kymmenestä prosentista 28 prosenttiin  ja on nyt noin 23%, (esim. Suomessa työttömyys oli 90-luvun laman aikana korkeimmillaan 17%), julkisten sairaaloiden budjeteista on leikattu jopa puolet, kunnallisten ruiskutusohjelmien lakkauttamisen jälkeen malaria on alkanut leviämään ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun, kansantuote on supistunut kolmanneksella ja parlamentin kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi on noussut natsipuolue Kultainen Aamunkoitto. Yli 400 000 nuorta on muuttanut ulkomaille sitten vuoden 2008 ja Kreikan köyhyysaste, lapsiköyhyys ja nuorisotyöttömyys ovat euroopan korkeimpia. Kreikan kansan tahdolla ei ole mitään merkitystä harjoitetetun politiikan kannalta, sillä maata on johtanut seitsemän vuoden aikana niin sosialistit, virkamiehen johtama laaja koalitiohallitus, oikeisto kuin vasemmistokin. Maa on äänestänyt lainaohjelmasta kansanäänestyksessä vuonna 2015 hyläten sen murskaluvuin, mutta politiikka on jatkunut kaikesta huolimatta samalla linjalla. Epädemokraattisella Troikalla on valta, Kreikan hallituksella vastuu.




Kreikka on alkanut muistuttamaan muun euroopan siirtokuntaa vain siksi, että pääasiassa Euroalueen suurin maa Saksa on ladannut poliittisen johtonsa uskottavuuden siihen, että leikkausten ja deflaation tahdittama Kreikan tukeminen ja saman aikainen rankaiseminen ovat jotenkin hyvä idea. Angela Merkel on käytännössä valehdellut saksalaisille, että Kreikka maksaa joskus lainansa takaisin. Tosiasioiden tunnustamista lykätään siis niin pitkään, kuin se suinkin on vain mahdollista. Tätä on myös Petteri Orpon lausunto kriisin "välttämisestä". Tosiasioiden tunnustamisen välttelyä, kunnes on liian myöhäistä.

Suomi oikeisto-Euroopan puhurissa

Muiden euromaiden tavoin myös Suomi on ollut jo vuosia sidottuna Saksan epäloogiseen linjaan ja ajanut Kreikan saavuttamattomia lainaehtoja jonkinlaisena solidaarisuuden osoituksena tuhlailevalle etelän maalle. Kaikki alkoi Keskustan ja Kokoomuksen komennolla. Linja jatkui Kataisen ja Urpilaisen aikana ja periytyi luonnollisesti taas Keskustan ja Kokoomuksen hallitukselle. Lukuisista hallituksista, ja ministereistä huolimatta omasta mielestäni pisimmän korren on vetänyt useista ministerinsalkuista vastannut entinen Eurooppaministeri Alexander Stubb. Stubb sanoi esimerkiksi vuonna 2011, että Euro on viimekädessä Darwinistinen valuutta, eli perustuu vahvempien maiden vallalle. Se siitä solidaarisuudesta? Stubb kuulostaa lähinnä Mein Kampfin lukeneelta partiopojalta, eikä sivistyneeltä valtiomieheltä. Toisaalta Suomen linjaan liittyy leimallisesti myös vaalilupausten pettäminen. Perussuomalaiset rakensivat puolueensa nousun mm. tukipakettien vastustamiselle. Vielä maaliskuussa 2015 Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini harjoitti moraalista ilmaherruuttaan kritisoimalla tukipaketteja. Hän myös sanoi, että Perussuomalaiset eivät tule äänestämään Kreikka kolmosen puolesta. Voiko sitä selvemmin sanoa? Huhtikuussa pidettiin eduskuntavaalit. Elokuussa Perussuomalaiset olivat osa Sipilän hallituskoalitiota ja hyväksyivät Kreikka kolmosen. "Moraaliton politiikka" muuttui puolessa vuodessa "vaikeaksi päätökseksi".


Viime heinäkuussa uutisoitiin Kreikan palaavan virallisille lainamarkkinoille. Joku voisi ajatella tämän olevan merkki siitä, että vuosia jatkunut talouden hevoskuuri olisikin ollut lopulta hyvä asia. Ongelma on se, että Kreikka teki samanlaisen tempun viimeksi vuonna 2014. Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis kommentoi kyseisen operaation olevan pikemminkin osa ongelmaa, eikä ratkaisu Kreikan kriisiin. Jo vuonna 2014 Varoufakis otti kantaa vastaavaan tilanteeseen haastattelussa sanoen, että Kreikan paluu lainamarkkinoille ei ratkaise mitään, koska Kreikan taloudessa jatkuu tilanne, jossa investointien aste on negatiivinen. Sekä Kreikan valtio, että pankit ovat yhä konkurssikypsiä. Paluu lainamarkkinoille ei edes ota kantaa kyseisiin tekijöihin ja voi jopa pahentaa tilannetta entisestään. Lisäksi hän epäili, että EU-päättäjien tarve saada aikaan positiivisia uutisia Kreikasta oli sidottu lähinnä tuolloin lähestyneisiin Euroopan parlamentin vaaleihin.


Pässinkin pitäisi ymmärtää, että lainan maksaminen lainalla ei pääty hyvin eikä johda Kreikan maksykyvyn palautumiseen. Kysymys ei ole kreikkalaisten haluttomuudesta tai laiskuudesta, vaan siitä, että konkurssiin mennyt maa ei voi maksaa velkojaan takaisin. Ainoa ulospääsy Kreikan kriisistä on maan päästäminen velkasaneeraukseen. Tämän jälkeen on keskityttävä kasvua tukevien investointien aikaansaamiseen ja tuettava sellaisia uudistuksia, joilla saatetaan kreikan veropohja ja työmärkkinat vakaalle pohjalle. Kreikka menettää arviolta 11-16 miljardia euroa veronkierrossa joka vuosi. Yleensä nostetaan esille se, että Kreikan ei olisi koskaan pitänyt liittyä yhteisvaluutta Euroon mm. sen talouden rakenteen ja veronkannon ongelmien vuoksi. Tämä varmasti pitääkin paikkaansa, mutta on omituista vierittää syy tästä ainoastaan kreikkalaisten niskoille. Ensinnäkin ne poliitikot, jotka ovat vastanneet Kreikassa näistä päätöksistä eivät ole enää vallassa. Vain tavallinen kansa kärsii. Lisäksi Kreikassa on esitetty demokratian palautumisen jälkeen vuodesta 1975 lähtien yhteensä 250 lakia ja 115 000 ministeriön päätöstä liittyen verotukseen. Jos ongelma on ollut tiedossa viimeiset 40-vuotta, niin miksi muut rahaliiton maat ovat sitten hyväksyneet Kreikan rahaliittoon jäseneksi? Vastuu on yhtä lailla muillakin mailla, mutta vain kreikkalaisia halutaan vesikiduttaa asian vuoksi. Pitäisikö Kreikan tai muiden maiden sitten erota Eurosta? Talousprofessori Pertti Haaparanta otti kantaa kysymykseen: "Euroon on sitoutunut niin paljon poliittista pääomaa, että irtautuminen on mahdotonta. Toisaalta järjestelmä on teoriassa myös mahdollista korjata. Ja toki hajottaminen voisi aiheuttaa vakavia seurauksia". Mahdoton on toki varsin äärimmäinen sana, mutta voisi kuitenkin sanoa, että Eurosta eroaminen on vaikeaa, koska se on yhteisvaluutta, eikä valuuttakurssimekanismi, kuten edeltäjänsä ERM oli. Lisäksi siitä syntyisi taloudellista epävakautta.

Kreikkalaisista työntekijöistä vain 25% kuuluu ammattiliittoihin ja työehtoneuvottelut kattavat vain 65% työvoimasta. Esim. Suomessa vastaavasti 74% kuuluu liittoihin ja TE-sopimukset kattavat 91% työvoimasta. Jos Kreikan työntekijöiden järjestäytymisaste saataisiin korkeammalle tasolle, olisi esim. palkkakehitys huomattavasti ennustettavampaa. Ennustettavuus ja järjestäytyneisyys tukisivat Kreikan kilpailukykyä ja vakautta investointikohteena. Järjestäytymisaste tukisi myös työehtojen ja palkkatason parantumista, joka kanavoituisi tavallisen kansan tulotason nousuna ja siten hyvinvointina. Kriisi ei ole myöskään ainoastaan kreikkalainen, vaan pieni osa yleiseurooppalaista talouskriisiä, joka tiivistyy pitkälti yhteisvaluutta Euron rakenteellisiin virheisiin. Yksi oleellinen ongelma Euroalueessa on sen voimakkaat sisäiset jakolinjat ylijäämäisiin ja alijäämäisiin alueisiin. Esimerkiksi Saksan vaihtotaseen ylijäämä on valtava samalla, kun Kreikan vaihtotase on alijäämäinen ja maa kärsii matalasta investointien asteesta. Näitä ongelmia ei korjata Euroalueen yhteisellä budjetilla, tai Kiky-sopimuksen kaltaisilla sosiaalisesti kestämättömillä sisäisillä devalvaatiolla, mutta Keskuspankki EKP:n roolia tulisi muuttaa niin, että se harjoittaisi elvyttävää politiikkaa. Lisäksi EKP tulisi asettaa kansan valitsemien päättäjien poliittiseen ohjaukseen. Talouskurin sijaan on elintärkeää, että EU kehittää sosiaalista pilariaan. Se, kelpaako tämä linja mahtimaa Saksalle, onkin jo sitten ihan eri kysymys.

Angela Merkelin kaltaiset vallanpitäjät euroopassa vieroksuvat Kreikan velkasaneerausta, koska he pelkäävät huijauksen paljastuvan ja johtavan vaalitappioon sekä Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaisten maiden seuraavan Kreikkaa. Sinäänsa Saksan jyrkkä linja velkojen takaisinmaksun suhteen on todella korni. Taloustieteilijä Thomas Piketty sanoi vuonna 2015, että Saksa ei ole maksanut ikinä velkojaan, kuten molempien maailmansotien sotakorvauksia. Jos miljoonia ihmisiä koskevan humanitaarisen kriisin ratkaiseminen vaatii Angela Merkelin liittokansleriputken päättymistä, niin ehkä se on paras vaihtoehto.


Leikkaukset eivät ole uudistavaa, vastuullista tai toimivaa talouspolitiikkaa,vaan syy Kreikan humanitaariselle kriisille. Troikan ajama deflaation, leikkausten ja yksityistämisen politiikka vailla demokraattista vastuuta on uusliberalistinen epäonnistunut ihmiskoe. Joku viisas voisi ajatella, että kokonaisen kansakunnan rankaiseminen ei ole muutenkaan rakentavaa tai kestävää politiikkaa. Yhteisestä valuutasta ja kuripolitiikasta on tullut eurooppaa hajottavia tekijöitä, jotka uhkaavat koko maanosan tulevaisuutta skenaariolla, jossa kriisimaat (ja ehkä muutkin) eroavat rahaliitosta. Toisin sanoen ironisesti pro-Eurooppalaisina esiintyvien poliitikkojen, kuten Alexander Stubbin ja Petteri Orpon linja Angela Merkelin johdolla on uhka euroopan vakaudelle. Troikan kuripolitiikka tulisi korvata sosiaalisesti kestävällä politiikalla, jossa investoinnit, työllisyyden hoitaminen, köyhyyden torjunta ja tuloerojen kitkeminen korvaavat nykyisen toimimattoman politiikan. Markkinavoimien susien ulvonta tulisi vaientaa kansan äänellä.

Joko olisi aika siirtyä kuuden tunnin työpäivään?

Kahdeksan tunnin työpäivään siirtymisestä tuli kuluneeksi vastikään 100 vuotta. Hanketta on pidetty mm. työvöenliikkeen historiallisena saavutuksena. Sen jälkeenkin toki on useita hyviä työehtoja parantavia uudistuksia saatu tehtyä. Niitä on listattuna yllä olevassa kuvassa.

Työväenliikkeen vanhat saavutukset herättävät nostalgisia tuntemuksia. Nyt ajan henkeen kuuluu, että työehdot nähdään lähinnä markkinoita jäykistävinä rakenteina ja hyvinvointivaltio ylipaisuneena julkisena sektorina. Hyvänä esimerkkinä on nykyisen hallituksen "kärkihanke" paikallisen sopimisen edistäminestä ja Kilpailukykysopimus, jossa työaikaa on pyritty pidentämään ja etuisuuksia, kuten lomarahoja on leikattu. Edellä mainittu oli vieläpä "vaihtoehto" ns. pakkolaeille. Kaikki tämä tietysti tehdään maagisen kilpailukyvyn ja "tuottavuusloikan" nimissä. Herääkin kysymys, että oliko Suomi esim. 100 vuotta sitten kilpailukykyisempi, kun työehdot olivat surkeammat? Väitän, että ei ollut. Suomi oli 100 vuotta sitten rutiköyhä ja näiden "markkinoita jäykistävien rakenteiden" ansiosta olemme nyt rikkaampia, terveempiä, ja onnellisempia, kuin aikaisemmin.

Kahdeksan tunnin työpäivä on vakiintunut suomalaisten elämään siis 100 vuotta sitten. Olisiko se jo aivan tarpeeksi pitkä väli sille, että menisimme tässäkin asiassa eteenpäin? Jos vuonna 1917 työaika tippui kahdestatoista tunnista kahdeksaan, niin voisiko se tippua vuonna 2017 kahdeksasta kuuteen? Minun mielestäni voisi.

Ruotsissa kuuden tunnin työpäivää on testattu niin yksityisen, kuin julkisen sektorin työntekijöillä. Göteborgin Toyota-liikkeet siirtyivät siihen jo vuonna 2002 ja yhtiö on havainnut sen kasvattaneen tuottavuutta ja tehneen työntekijöistä iloisempia. Göteborgin kaupungin omistamassa vanhainkodissa hoitohenkilökunnan keskuudessa oli käynnissä kuuden tunnin työpäivää koskeva kokeilu vuonna 2016. Kokeilussa havaittiin, että 70 hoitajan sairauspoissaolot vähenivät, he tunsivat itsensä terveemmiksi ja tekivät työnsä tuottavammin. Tuottavuusloikka, anyone?
(http://www.independent.co.uk/news/business/news/sweden-six-hour-working-day-what-happened-trial-a7574126.html)

Se, miksi kokeilun päätyttyä lyhyempi työpäivä ei ole vakiintunut johtuu siitä, että kaupunki katsoi sen olevan kallis. Hoitajien tekemättömän työn vuoksi kaupunki palkkasi uusia työntekijöitä vanhainkotiin, joka maksoi 12 miljoonaa kruunua.

Toisaalta mitä pahaa olisi työntekijöiden palkkaamisessa? Suomessa on pidetty vuodesta toiseen suurena ongelmana kestämättömälle tasolle jämähtänyttä työttömyyttä. Ja vaikka julkisen sektorin työntekijöiden palkkaus vaatii resursseja, niin toisaalta sitä tekee myös työttömyys. Vuonna 2016 työttömyyskassat ja Kela maksoivat 5 miljardia euroa työttömyysetuuksia. (http://www.kela.fi/-/tyottomyysturvan-menot-kaantyivat-laskuun-vuonna-2016). Nämä kustannukset jakautuvat sekä valtiolle, että kunnille esim. työmarkkinatuen muodossa. Nousu työllisyydessä pienentäisi siis valtion ja kuntien menoja ja sitä kautta pienentäisi velkaantumista. Näin ollen uusien työntekijöiden palkkaaminen olisi oikeastaan kannattavaa. Se maksaisi itsensä takaisin ja olisi taloudellisesti kannattava investointi suomalaisiin ihmisiin ja meidän julkisiin palveluihimme.

Työehtojen vahvistaminen on tuloksellisempaa talouspolitiikkaa, kuin niiden heikentäminen. Sellainen talouspolitiikka, joka ei ole sosiaalisesti kestävää ei ole myöskään kannattavaa. Tuottavuutta tai työllisyyttä ei paranneta pidentämällä työaikaa, vaan lyhentämällä sitä. Ja taitaa se lopulta mennä niin päin, että juuri heikot työehdot ovat niitä vanhanaikaisia rakenteita sieltä sadan vuoden takaa.

Tuloerojen kasvu on suuri ongelma ja sitä ei voi väheksyä

Perjantaina 22.9 Ylen Aamu-TV:n vieraina olivat kansanedustajat Sanna Marin (sd.), Paavo Arhinmäki (vas.) ja Elina Lepomäki (kok.). 

Edustajat keskustelivat Valtiovarainministeriön julkaisemasta laskelmasta, jonka mukaan tuloerot kasvavat Suomessa tällä vaadikaudella, koska hallituksen leikkausten ja veropolitiikan myötä rikkaat rikastuvat entisestään ja pienituloiset köyhtyvät.

Ohjelman voi katsoa tästä: https://areena.yle.fi/1-4241325. Laitan tähän kirjoitukseen aikamerkinnät suurin piirtein siihen kohtaan, johon viittaan.

Jako oli siltä osin selvä, että Marin ja Arhinmäki pitivät nykyisen hallituksen politiikkaa rikkaita suosivana ja tuloerojen kasvua ongelmana , mutta Lepomäki ilmoitti alkuunsa, että tuloeroista ei oikeastaan pitäisi edes puhua.

"Kyllähän ne yhteiskunnat, joissa on pienimmät tuloerot ovat niitä kaikkein menestyksekkäimpiä. Pohjoismaissahan on kansainvälisesti pienimmät tuloerot ja me olemme niitä yhteiskuntia, jotka pärjäävät parhaiten."

Arhinmäki kohdassa 0:53

"Minä pidän periaatteessa ongelmana sitä, että jatkuvasti tällä tavalla nostetaan tätä keskusteluun, koska ihmisille tulee kuva, että olisimme menossa jotenkin heikkoon suuntaan, kun tilanne on aivan päinvastainen." 

 Lepomäki kohdassa 1:50

  "Tällä hallituskaudella on tullut muutos tähän ajatukseen siitä, että pyritään tasaamaan tulo ja- hyvinvointieroja. Tällä hallituskaudella nämä ovat lähteneet kasvamaan."

 Marin kohdassa 2:09

Tämän jälkeen Kokoomuksen Lepomäki viittasi tilastoon, jossa mitattiin Suomen tuloeroja ns. Gini-kertoimella. Lähinnä todetakseen jälleen, että tuloeroista ei pitäisi puhua, koska ne ovat globaalissa vertailussa Suomessa matalat.

Seuraavassa kuvassa ilmoitetaan tuloerot maittain Gini-kertoimen mukaan: 
(https://en.wikipedia.org/wiki/Gini_coefficient#Countries_by_Gini_Index)
 
Gini-kertoimella mitattuna pienten tuloerojen maihin lukeutuvat Suomen lisäksi esim. Etiopia ja Afganistan. Tämä johtuu siitä, että Gini-kerroin mittaa väestön tulotasoa suhteellisesti. Maa voi suoritua hyvin Gini-kertoimen mukaan myös tuloerojen kasvaessa niin pitkään, kun kutenkin absoluuttinen köyhyys vähenee. Olennaisempaa on kuitenkin verrata Suomea muihin pohjoismaihin, tai itseemme, kuin kehitysmaihin. Miten tuloerot ovat kehittyneet Suomessa? Pitäisikö tehdä jotain, mitä keskiverto Kokoomuksen kansanedustaja ei tee ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä?

Väite, että Suomessa ei menisi jatkuvasti huonommin on ei päde, koska rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät

Edellä mainitut tilastot osoittavat, että Suomessa tuloerot ovat kasvaneet viimeiset 20-vuotta ja kasvavat tällä hallituskaudella, koska alimpien tulodesiilien tulotaso tippuu ja korkeimpien nousee entisestään. Kun vuonna 1995 pienituloisia oli väestöstä 7% oli luku vuonna 2015 12%. Alaikäisistä köyhyydessä eli v. 95 alle 5% ja 20-vuotta myöhemmin kaksinkertainen määrä. Pienituloisten osuus väestöstä on selvästi lisääntynyt. 

"Kyse on siitä, että jos me otamme ensisijaiseksi ongelmaksi ne tuloerot, eikä sitä, että me autamme ihmisiä pois köyhyydestä, niin silloin me teemme aika ihmisvihamielistä politiikkaa."

Elina Lepomäki kohdassa: 8:40

Jos aikaisemmat tilastot osoittavat kuitenkin, että tuloerojen kasvussa on kysymys köyhien köyhtymisestä samalla, kun rikkaat rikastuvat, on Lepomäen lause lähinnä ristiriitainen. Sisällöllisesti hän siis sanoo: Sen sijaan, että puhuisimme köyhien köyhtymisestä, on meidän huolehdittava siitä, että köyhät eivät köyhdy. Siis mitä? Tämän kuulostaa lähinnä hyvältä Monty Python- vitsiltä eikä asialta, jonka sanoisi vakavasti otettava kansanedustaja.

Rikkaimmat keinottelevat ja kiertävät veroja

Samaan aikaan, kun köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, pystyvät kaikkein rikkaimmat käyttämään järjestelmän porsaanreikiä hyväkseen. Vuonna 2016 Ylen MOT-ohjelma sai selville, että pörssiyhtiö Koneen pääomistaja Antti Herlin sai 160 miljoonaa euroa osinkotuloja  ja maksoi niistä 4,7% veroja. Herlin onnistui ns. yhtiöjärjestelyiden kautta tekemään osingoista verovapaita.
(https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/03/07/koneen-herlinin-osinko-160-miljoonaa-vero-47)

Vuonna 2016 Suomalaiset pörssiyhtiöt puolestaan jakoivat historiallisen suuria osinkoja (https://yle.fi/uutiset/3-8673455). 
Kun eläkekeläisten asumistukea, kansaneläkettä, opiskelijoiden opintotukea ja julkisen sektorin työntekijän lomarajoha  leikataan, tai työeläkemaksuja ja työttömyysvakuutusmaksuja siirretään työnantajilta työntekijöille, heikentyy pieni ja keskituloisen asema. Se, että samaan aikaan rikkaille ei riitä edes korkeat tulot ja historiallisen suuret osingot, vaan pitää vielä kiertää veroja sen päälle, on osoitus räikeästä ristiriidasta Suomessa. 

Vaikka tuloerot ovat kansainvälisesti vertailtuna Suomessa pienet, ei tämä tarkoita, että ne eivät olisi kasvaneet tai ettei asiasta pitäisi puhua. Yhteiskunta, jonka kehityskulusta hyötyvät vain hyvätuloiset voi olla vielä tänään hyvinvointivaltio, mutta huomenna luokkayhteiskunta. Keskustelun vaientaminen palvelee pienen eliitin etuja. On ongelma, jos poliitikot haluavat heikentää hyvinvointivaltion rakenteita ja leikata pienituloisilta tavoitellakseen valtion velkaantumisen taittamista, mutta eivät ole samoissa olosuhteissa kiinnostuneita verottamaan verovapaita osinkoja. Demokraattisessa yhteiskunnassa päätöksenteon on oltava enemmistön etua palvelevaa. Suomi kuuluu myös pieni- ja keskitulosille, ei ainoastaan suurituloisille Herlineille. Tuloerojen kasvu on suuri sosiaalinen, taloudellinen ja moraalinen ongelma.