Miksi Sanna Marin on hyvä pliitikko?

Nykyisestä pääministeristämme Sanna Marinista (sd.) on tullut nopeasti poikkeuksellisen suosittu poliitikko. Kantar TNS:n Helsingin Sanomille toteuttama gallup osoitti vastikään, että 80 prosenttia suomalaisista ajattelee Marinin onnistuneen hyvin tehtävässään. Suomalaisista poliitikoista ainoastaan presidentti Niinistö yltää korkeampiin lukemiin (87 prosenttia).

Moni arvioi Marinin suosion perustuvan lähinnä siihen, kuinka hänen hallituksensa on hoitanut Koronaviruksen aiheuttamaa poikkeustilaa. Pääministeri on erityisesti ollut esillä useissa tiedotustilaisuuksissa, joissa hallituksen ministerit esittelivät säännöllisesti rajoitustoimia, suosituksia taloudellisia toimia ja lopulta poikkeusolojen asteittaista purkamista. Itse kuitenkin väitän, että pelkkä viruspandemia ja julkisuus eivät selitä Sanna Marinin suosiota. Monissa maissa valtaa pitävät poliitikot ja hallitukset ovat nostaneet susiotaan, mutta esimerkiksi USA:n presidentti Trumpin suosio on alun hyppäyksen jälkeen laskenut. Asiaan saattaa liittyä hänen taipumuksensa osoittaa totaallista irtautumista reaalitodellisuudesta esimerkiksi "desinfiointiainetta suoneen"- tyylisillä lausunnoillaan. Pelkät poikkeusolot eivät riitä. Myös sillä on väliä miten kriisi on hoidettu. Suomi on selvinnyt todella hyvin koronaviruksesta. Kirjoitushetkellä 5.7.2020 tartuntoja on Suomessa todettu yli 7000 ja kuolleita on yli 300. Naapurimaassamme Ruotsissa tartuntoja on todettu yli 70 000 ja koronasta johtuvia kuolemia on yli 5400. Trumpin USA:ssa tartuntaluvut ovat lähteneet jopa uuteen kasvuun.

Mutta edes pelkkä koronavirus ei selitä Marinin suosiota. Häneen liittyy myös muita ominaisuuksia, joilla uskon olevan monen silmissä väliä. Listaan muutamia seikkoja, joita itse arvostan hänessä. Olen nimittäin arvostanut Marinia siitä lähtien, kun hänet valittiin SDP:n varapuheenjohtajistoon vuonna 2014. Muistan sen varsin hyvin, koska olen itse liittynyt puolueen jäseneksi vuonna 2013.

Sanna Marin edustaa sosialidemokraattien vasemmistosiipeä, johon voidaan lukea aikaisemmista poliitikoista suuresti arvostamani Erkki Tuomioja, joka on Suomen historian pitkäaikaisin ulkoministeri ja Tarja Halonen, joka on luonnllisesti maamme ensimmäinen naispresidentti. Miellän myös itseni SDP:n vasempaan laitaan. Marinin vasemmistolaisuus on käynyt ilmi mm. siinä miten hän suhtautuu leikkauspolitiikkaan tai vaikkapa yksityistämiseen: todella kielteisesti. Lisäksi hän on perinteisemmän vasemmistolaisuuden tavoin ottanut kantaa myös työntekijöiden aseman parantamiseen. SDP:n perustamisen 120-vuotis juhlissa vuonna 2019 hän otti kantaa sen suhteen mikä on tulevaisuudessa työväenliikkeen tavoite. Hän mainitsi mm. kuusituntisen työpäivän. Myös itse kannatan kuusituntista työpäivää. Sitä on Suomessa testattu työ- ja elinkeinoministeriön organisoimassa hankkeessa, jonka EU rahoitti 1990-luvun loppupuoliskolla. Esimerkiksi kokeilussa mukana olleen Nokian Renkaiden tuottavuus parani yli 30 prosenttia. Työpoissaolot vähenivät. Kuusituntinen työpäivä lisää sekä työn tuottavuutta, että työhyvinvointia. Monta vuosikymmentä Suomessa on ollut vallalla oikeistolainen ideologia, jonka mukaan työaikaa pitää pidentää ja ainoa asia, jota työntekijöille tarjotaan on palkkamaltti ja työehtojen asteittaiset heikennykset. Ajatus kuusituntisesta työpäivästä kääntää asetelman päälaelleen: tuottavuus kasvaa, kun työntekijöiden hyvinvointiin ja työehtoihin panostetaan.

Sanna Marin on myös poikkeuksellisen asiakeskeinen poliitikko. Kun koko 2010-luku on Suomessa osittain perussuomalaisten vuoden 2011 vaalivoiton ja sosiaalisen median yleistymisen myötä ollut politiikan karnevalisoitumisen ja medianäkyvyyden hakemisen aikaa, ovat asiakysymykset jääneet valitettavasti taka-alalle. Sanna Marin on tuonut tähän muutoksen. Vaikka Marinin esiintymistä ja viestinnällisyyttä kehutaan, on hänen esiintymisessään läsnä aina ennen kaikkea selkeys ilman outoja keinotekoisen värikkäitä medialle suunnattuja letkautuksia, joista hyvänä esimerkkinä ovat Timo Soinin vuosikausia jatkuneet heitot. Marin keskittyy sutkautusten sijaan asiasisältöön ja esittelee senkin usein kohta kohdalta poikkeuksellisen selkeästi.

Jos katsoo eduskunnan kyselytunteja tai haastatteluja Marinista, huomaa myös hänen rauhallisuutensa ja asiallisuutensa. Eduskunnan kyselytynti on usein erityisesti televisioitujen kyselytuntien osalta politiikan teatteria, jossa edustajat erityisesti oppositiosta pyrkivät maksimoimaan huomion letkautuksilla, räyhäämisellä ja samojen ennalta opeteltujen puolueen viestintälinjan mukaisten hokemien toistamisella ilman yritystäkään kuunnella, miten hallituksen ministerit kysymyksiin vastaavat. Toki varmasti poikkeuksiakin on. Joka tapauksessa Sanna Marin vastaa myös suoranaisen typeriin kysymyksiin raa'an asiallisesti. Toki jos kysymyksessä ei ole järjen hiventä, Marin toteaa asian paikkaansapitämättömyyden, mutta senkin hän tekee asiallisesti. Jo Tampereen raitiovaunusta käydyn valtuustokeskustelun vetämisessä hän osoitti lehmän hermoja valtuuston puheenjohtajana. Viron äärioikeistolaisen sisäministerin ja konservatiivisen kansanpuolueen puheenjohtajan typerään "kassatyttö"-nimittelyynkin hän vastasi lähinnä epäsuoran yleisluontoisesti ja asiapitoisesti: Suomessa myös pienituloisen perheen lapsesta voi tulla pääministeri.

Marin on myös todella maanläheinen ihminen. Liian usein poliitikot ovat oman äänensä sävyyn rakastuneita elitistejä, jotka eivät näytä omaavan kovin mairittelevaa kykyä nöyryyteen ja empatiakykyyn. Marin on juuri päinvastainen. Hänellä on jalat maassa, hän ei korosta koskaan itseään tai henkilökohtaisia ominaisuuksiaan. Silloinkin, kun media ulkomaita myöten on nostanut esille hänen ikänsä (Marin nousi pääministeriksi 34-vuotiaana maamme historian nuorimpana) tai hänen sukupuolensa, hän toteaa aina, että henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole hänelle merkitystä. Olen itse tavannut Marinin tähän mennessä kerran. Vuonna 2016 Demarinuorten liittokouksessa Tampereella. Marin oli tuolloin ensimmäisen kauden kansanedustaja. Liittokouksen iltaohjelmaan kuului museokeskus Vapriikissa järjestetty tilaisuus. Marin kätteli ja halasi läpi kaikki lähemmäs 300 liittokokousdelegaattia.

Sanna Marin on asiantunteva olematta elitisti ja kansanomainen olematta populisti. Hän on asiakeskeinen ja radikaali samaan aikaan. Nähdäkseni nämä ominaisuudet tekevät hänestä hyvän poliitikon.

Suomalainen velkakeskustelu liittyy aina oireeseen, mutta ei tautiin

Koronaviruksen aiheuttaman taloudellisen taantuman myötä Suomessa on päästy keskustelemaan taas valtion velkaantumisesta. Suomalaiseen velkaantumiskeskusteluun liittyy yleensä erityisesti oikeistolaisten tahojen tuoma näkökulma velkaantumiseen, jota usein media ja elinkeinoelämä mielellään tukevat. Näkökulmaan liittyy suuri valtion velkaantumisen vastustaminen, ajatus siitä, että velkaantuminen on tiukalla talousplitiikalla lopetettava mahdollisimman nopeasti.

Suomalaisen velkaantumiskeskustelun ongelma vuodesta toiseen on se, että meillä keskustellaan mielummin oireesta, kuin itse taudista. Puhutaan mielummin velkaantumisesta, kuin siitä, mikä velkaantumista aiheuttaa. Valtion velkaantumisessa on pohjimmiltaan kysymys vertulojen nopeasta putoamisesta. Tämä veropohjan rapautuminen yhdistettynä kysynnän heikkeneminen tilanteessa, jossa yksityinen sektori säästää enemmän, kuin se investoi johtavat valtion tulojen ja menojen epätasapainotilaan. Jos oire on valtion velkaantuminen, on verotulojen romahdus ja krooninen investointi ja kysyntävaje tauti.

Oikeistolaisen velkakeskustelun ongelma on siinä, että siinä suhtaudutaan todella penseästi myös talouden elvyttämiseen. Elvyttämisellä pyritään saamaan talouden rattaat uudelleen pyörimään kokonaiskysyntää elvyttämällä. Myös tämä on ajankohtaista, koska Marinin hallitus on koronaviruksen aiheuttaman taloustaantuman elvyttämiseksi esitellyt 5,5 miljardin euron lisäbudjetin. Budjetissa panostetaan mm. 134 miljoonalla eurolla koulutukseen niin, että opiskelupaikkoja lisätään tänä vuonna 4000 kappaletta ja ensi vuonna jopa 10 000 paikkaa. Ideana luonnollisesti on tarjota työttömyyden yleistyessä erityisesti nuorille paremmat tulevaisuuden näkymät sikäli, kun opiskelu on parempi vaihtoehto, kuin syrjäytminen ja koulutusasteen nousu tukee myös talouskasvua ja työllisyyttä pitkällä aikavälillä. Kaikkiaan lapsiin ja nuoriin panostetaan 310 miljoonaa euroa, koska lasten ja nuorten pahoinvoinnin arvioidaan lisääntyneen erityisesti epidemiaa torjuvien rajoitusten aikana. Ilmastotoimiin panostetaan 300 miljoonaa euroa, joka on myös järkevää, koska vihreä teknologia luo oikein toteutettuna uusia työpaikkoja ja on myös välttämätöntä yhteiskunnan muuntamiseksi ympäristön kannalta kestävään muotoon. Liikenneyhteyksiin panostetaan lisäbudjetissa 450 miljoonaa. Tämän talousvaikutukset ovat ilmeiset. Työvoiman liikkuvuus ja teollisuuden toimintaedellytykset ovat täysin riippuvaisia teistä, raiteista ja satamien väylistä. Esimerkiksi Kemin mahdollinen biotuotetehdas vaatii tuekseen teiden rakentamista ja mm. siihen hallitus panostaa. Lisäksi ihan jo liikenneinfran rakentaminen työllistää suoraan rakennussektoria. Kunnat, joiden talous on kärsinyt koronaviruksesta paljon siinäkin mielessä, kun niiden talous oli jo valmiiksi heikolla tolalla Sipilän kilpailukykysopimuksen myötä työntekijöiden palkasta veloitettavien eläke- ja vakuutusmaksujen aiheuttaman verotulojen menetysten vuoksi saavat 1,4 miljardia euroa. Joukkoliikenteeseen lisätään 755 miljoonaa euroa, josta raideliikenteeseen menee noin 600 miljoonaa. Sairaanhoitopiirit saavat 200 miljoonaa euroa. Toimeentulotuen korotuksiin tulee 60 miljoonaa euroa. Samoin ikäihmisten palveluihin.

Kun velkaantuminen ymmärretään seurauksena taludellisesta taantumisesta, ollaan itse asian ytimessä. Elvytystoimenpiteillä pyritään siihen, että kysyntä saadaan elpymään, rahaa päätyy investointien ja kulutuksen kasvun myötä enemmän talouden kiertoon, kuin säästöön ja näin ollen myös verotulot kohenevat yritysten tulosten ja työllisyyden nousun avittamana. Verotulojen kasvattaminen on täysin välttämätöntä talouden tasapainottamiseksi. Suomeksi sanottuna, vaikka talouden elvyttäminen tapahtuu velkavetoisesti, se kuitenkin edesauttaa tasapainoiseen budjettiin pääsemistä, joka puolestaan on edellytys velkaantumisen lopettamiselle.

Oikeistolaisen velkantumiskeskustelun ongelma piilee siinä, että siinä keskitytään enemmän lyhyen aikavälin leikkauksiin ja samaan aikaan todella ironisesti verojen alennuksiin. Sekä kokoomus, että perussuomalaiset rakentavat politiikkansa veronalennusten varaan:

Petteri Orpo lupaa miljardin euron tuloveroalen kokoomuksen vaaliohjelmassa

Jussi Halla-ahon mukaan Suomen taloutta voisi vahvistaa veronkevennyksillä – HS:n haastattelemat professorit tyrmäävät väitteen

Jos tämän vuoden budjetissa olisi heidän tahtonsa mukaisesti alennettu veroja ja päälle olisi iskenyt koronavirus, olisi valtion taloudessa huomattavasti suurempi alijäämä, koska viruksen aiheuttaman laman päälle olisi vieläpä poliittisesti pyritty rapauttamaan valtion veropohjaa. Se ei näytä estävän näitä oikeisto-opposition puolueita sinisilmäisesti väittämästä, että heidän talouspolitiikkansa olisi kireää ja velkaantumisen vastaista.

Velkaantumisvastaiselle retoriikalle on myös tyypillistä se, että toimenpiteet painottuvat lähinnä julkisten menojen leikkauksiin, työntekijöiden aseman heikentämiseen, josta esimerkkinä on mm. ajoittain työnantajajärjestöjen masinoimana julkiseen keskusteluun hyppäävä paikallisen sopimisen edistäminen tai jo mainitsemani Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus. Toki myös keskustalaiset ovat uusvanhan ministerin Matti Vanhasen suulla esittäneet taas eläkeiän pidentämistä, vaikka ovatkin hallituksessa. Se saavatko sitä läpi on eri asia.

Kuka tahansa voisi kuvitella, että jos edellä mainitut elvytystoimenpiteet jätettäisiin nyt toteuttamatta ja kaikista näistä kohteista säästettäisiin, jättäisi se yhteiskuntaamme sellaisia jälkiä eriarvoistumisen, köyhyyden lisääntymisen, nuorten syrjäytymisen, vanhusten aseman heikkenimisen, koulutusjärjestelmän alasajon jne. myötä, joita korjattaisiin vuosikymmenien päästä, jos silloinkaan. Esimerkki tällaisesta toimintatavasta oli 1990-luvun laman hoitaminen, joka näkyy siinä, että 1997 syntynyt ikäluokka "Nokia sukupolvi" on itse asiassa pahoinvoivempi ja eriarvoisemmassa asemassa, kuin 1987 syntyneet ns. "laman lapset", joiden kohdalla laman on todettu vaikuttaneen pitkittyneenä työttömyytenä, mielenterveysongelmina ja koulutuksesta ulos putoamisena. Vaikutukset tulevat siis viiveellä. Saatan toistaa itseäni, kun sanon, että ongelmien hoitaminen jälkikäteen on aina yhteiskunnalle kalliimpaa, kuin niiden ehkäiseminen, mutta tätä ei valitettavasti voi suomalaisessa politiikassa liikaa korostaa.

Toinen ongelma tässä näennäisessä velkaantumisvastaisuudessa on huomion vieminen pois verojen korotuksista. Silloin jouduttaisiin nimittäin aidosti puntaroimaan vaihtoehtoa siitä, kuinka paljon suurten tulojen, suurten pääomatulojen ja varallisuuden verotusta tulisi kiristää. Sdp:n tavoite on juuri nyt saada läpi 5 prosentin lähdevero sijoituksille ja pörssin ulkopuolisten yritysten alennetut osinkoverokannat korkeammalle tasolle. Se miksi kokoomus ja perussuomalaiset eivätkä kyllä Suomen Yrittäjät tai Elinkeinoelämän Keskusliittokaan näistä keinoista juuri puhu johtuu tietysti siitä, että nämä organisaatiot ovat lähinnä kulisseja rikkaan omistavan luokan etujen ajamiselle. Ek:n hallituksen jäsenistä 64% kuuluu Suomen rikkaimpaan promilleen (siis rikkaimpaan prosentin tuhannesosaan!) Kokoomuksen jäsenistön mediaaniansiot ovat noin 4400 euroa kuussa, kun suomalaisilla yleensä se on noin 2700 euroa. Perussuomalaisetkin ovat todellisuudessa miljonääriluokan puolue, vaikka antavat toisin ymmärtää. Sdp:n veroasiantuntija Lauri Finer on hyvin eritellyt PS:n vaihtoehtobudjettia. Mm sitä, kuinka puolueen ehdottamat 547 miljoonan euron veronkevennykset ja yritystukien korotukset suosisivat rikkaita samalla, kun puolue olisi halunnut tehdä leikkauksia 741 miljoonan euron arvosta. Finer on myös tuonut ilmi, kuinka Marinin hallituksen aikeet puuttua pöytälaatikkofirmojen kautta tapahtuvaan verovälttelyyn estäisi perussuomalsten miljonäärikansanedustaja Veikko Vallinin harjoittaman veronkierron Viron kautta. Tähän Vallin vastasi todella asiattomasti, joka kertoo siitä, että puolueen eduskuntaryhmän jäseninä on aikuisia lapsia ja kuinka heidän veronkierrosta puhuminen osuu hermoon. Syy miksi oikeisto ei halua puhua verojen korotuksista niiden toteuttamisesta puhumattakaan johtuu siitä, että heillä on oma lehmä ojassa. Tästä huolimatta suurituloisten ja varakkaiden verojen korotukset ovat täysin välttämättömiä tulopohjan vahvistamiseksi.

Elvyttämisen ja veropohjan vahvistamisen lisäksi tulee varmasti tehdä uudistuksia, mutta niiden on oltava sosiaalisesti kestäviä. Esimerkiksi jo Marinin hallituksen ohjelmaankin kirjattu oppivelvollisuuden pidentäminen ja toisen asteen koulutuksen maksuttomuus on useiden ekonomistienkin mukaan välttämätön työllisyystoimi. Sen vaikutukset toki ovat pitkäaikaisia. Lisäksi se ehkäisee syrjäytymistä, kun nykyinen kestämätön tilanne, jossa 4000 ihmistä jokaista ikäluokkaa kohden jää ilman toisen asteen koulutusta korjattaisiin. Myös vuodesta 1999 lähtien väännetetty sote-uudistus olisi pitkän aikavälin kustannustehokkuutta edistävä toimenpide. Marinin hallitus on varsin lähellä toteuttaa sen ilman perustuslain vastaisia toimenpiteitä tai ideologisesti motivoituneita markkinamalleja.

Joka tapauksessa valtion velkaantumisesta tulee muistaa seuraavat asiat: Mikä sitä aiheuttaa, miten tämä tilanne korjataan ja miten toimenpiteet vaikuttavat pitkällä aikavälillä. Imagon pönkittämistä varten toteutettu kamreerimainen poseeraminen veronalennuspuolueilta näyttää tässä valossa todellisen luonteensa. Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Oulu perui välittömät lomautukset, mutta...

Toisin kuin aikaisemmassa kirjoituksessa vielä uumoilin, Oulun kaupunki ei vielä tänä vuonna lomauta työntekijöitään. Kaupunginhallitus päätti 19.5, että lomautukset siirretään ensi vuoden puolelle ja kaupunki pyrkii rakentamaan säästölistan, jossa leikkuriin ovat menossa kaupungin työntekijöiden lounasedut, Smartum-etu eli työntekijöiden verovapaa kulttuuri- ja liikuntaetu ja myös muita laaja-alaisia 17,5 miljoonan euron henkilöstösäästöjä suunnitellaan.

Toisin sanoen, vaikka lomautukset eivät toteudu tänä vuonna on virheellinen perusanalyysi voimassa sikäli, että lomautuksilla ja leikkauksilla ajatellaan synnytettävän jotakin muuta kuin lisääntyvää kurjuutta, pieneneviä tuloja ja lakisääteisten palveluiden, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon toiminnan välitöntä vaarantumista ja kustannusten nousua.

Voi pohtia esimerkiksi sitä, että jos perusterveydenhuolto säästää henkilöstöstä, niin ne säästöt näkyvät myöhemmin erikissairaanhoidon kulujen kasvuna. Huonokuntoinen vanhus ei muutu hyväkuntoiseksi, vaikka hänen kuntoutuksensa lykkääntyisi tai vaikeutuisi, kun asiasta vastaavat ammattilaiset olisivat joko lomautettuina tai muiden henkilösäästöistä joutuvien kuormitusten, kuten sijaisten palkkaamatta jättämisen tai avautuvien työpaikkojen täyttämättä jättämisen vuoksi ylityöllistettyinä. Säästösyistä tapahtuva työntekijöiden kuormitus näkyy myös tiettävästi sairauslomien lisääntymisenä, joka kasvattaa kustannuksia.

Smartumiin ja henkilöstöstä säästämiseen liittyen Kalevassa oli oivallinen mielipidekirjoitus: Oulun kaupunki yrittää säästää työntekijöiden kustannuksella – karsittavien etujen vaikutukset työhyvinvointiin ja -motivaatioon kyseenalaiset

Voi nimittäin miettiä missä määrin kaupungin työntekijöiden liikuntamahdollisuuksista säästäminen Smartum-leikkauksen muodossa lisää jaksamista ja hyvinvointia, kun kaikki tietävät liikunnan hyödyt ihmisen fyysiselle, mutta myös henkiselle terveydelle. Onko lounasedusta luopuminen edes kannattavaa, jos työntekijät pyrkivät kompensoimaan nousevat hinnat turvautumalla johonkin muuhun palveluun, kuin kaupungin omaan ateriapalveluun? Todennäköisesti Oulun serviisi menettää enemmän tuloja, kuin kaupunki saa säästöstä. Lounasedusta luopuminen säästäisi arviolta 720 000 euroa. Ironista myös, että Oulu pyrkii säästämään työntekijöiden kulttuuripalveluiden edusta tilanteessa, jossa se pyrkii euroopan kultturipääkaupungiksi vuonna 2026. Milläköhän tätä "pääkaupungin" asemaa tavoitellaan jos ei elävällä ja monipuolisella kulttuurielämällä? Luterilaisella ankeudellako?

Oulussa siis pidetään jääräpäisesti kiinni säästämisestä ilman ajatusta siitä, että lyhyen tähtäimen säästäminen kasvattaa kustannuksia pidemmällä aikajänteellä katsottuna ja siten tekee itsensä kannattamattomaksi. Tässä ei ole juurikaan mitään uutta, mutta itseä ainakin turhauttaa se, että menneisyyden virheistä ei ilmeisesti ikinä opita.

Oululaista koronapolitiikkaa: erityislasten heitteellejättöä ja lomautuksia

Kun olemme pari kuukautta eläneet koronaviruksen keskellä, ovat kriisin taloudellis-poliittiset vaikutukset alkaneet näkyä myös paikallistason politiikassa.  Erityisesti palvelualojen yritykset, joiden toiminta perustuu luonnollisesti ihmisten palvelemiselle, eli tavalla tai toisella fyysiessä kontaktissa olemiselle joutuivat keskeyttämään liiketoimintansa. Osaa yrityksistä on vaivannut asiakaskato. Osa on määrätty suljettavaksi. Ensimmäisenä kiinni menivät ja lopulta määrättiin ravintolat. Luonnollisestikin yritysten heikko tulos heijastuu muuhun talouteen korona-ajalta selvästi normaalia heikompana yhteisöveron kertymänä. Myös vuokranmaksua on pyritty joustavoittamaan. Vaikka tämä on omiaan lyömään lommon valtion ja kuntien taluouteen, on selvääkin selvempää, että vyönkiristyspolitiikka, eli työntekijöiden irtisanominen ja lomauttaminen tai muunlaiset leikkauset vaikkapa kuntien toimesta eivät tuo eurakaan lisää menetettyjä verotulojoja takaisin.

20.3 pääministeri Sanna Marin vetosi kuntiin sen suhteen, että ne eivät irtisanoisi tai lomauttaisi vaikeasta taloustilanteesta huolimatta henkilöstöään. Samalla hän ilmoitti hallituksen suunnittelevan apupakettia suomalaisille kunnille. Vetomus korkeimmalta taholta oli järkevä, koska vaikka irtisanomisilla ja lomautuksilla saatettaisiinkin tavoitella henkilöstökulujen leikkaamista, on kyseessä kuitenkin harvinaisen huono päätös taloudellisesta näkökulmasta. Kuntien työntekijöiden palkkakulujen leikkaaminen johtaa nimittäin palkasta maksettujen verojen, kuten tuloverojen ja kuntaveron (kuntien perimän tuloveron) verokertymän heikkenemiseen. Erityisesti irtisanomisissa on ongelmana myös työttömyyden kasvu, joka puolestaan paisuttaa työttömyysturvamenoja. Leikkaamalla voidaan saada siis pahimmillaan menot räjähdysmäiseen kasvuun ja verotulot salamannopeaan pudotukseen, vaikka loogisesti ajateltuna luulisi tavoitteen olevan juuri päinvastainen laskusuhdanteen vallitessa. Kuntien budjettialijäämä ei katoa kasvattamalla alijäämää. Vaikutukset heijastuvat myös yksityiselle sektorille. Sosiaali- ja terveystoimen työntekijöiden kyky tehdä asiakkaistaan kuntoutusarvioita vaikuttaa siihe, kuinka hyvin ihmiset siirretään Kelan jatkokuntoutuksen piiriin. Nämä palvelut Kela pulestaan tilaa yksityisiltä yrityksiltä ostopalveluina. Jos julkisen sektorin toiminta lomautusten myötä heikkenisi, heikentäisi se myös merkittävällä tavalla yksityisen sektorin yritysten toimitaedellytyksiä tilanteessa, joka on yrityksille jo valmiiksi vaikea. Kaikkiaan voisi sanoa, että Marin käytti pääministerin arvovaltaa fiksulla tavalla.

Mitä tekikään Oulun kaupunki pääministerin vetoomuksen jälkeen? Ottiko se vinkistä vaarin ja ilmoitti, että tilanteen vaikeudesta huolimatta kaupunki ei lomauta työntekijöitään? No ei tietenkään ilmoittanut. Se teki juuri päinvastioin.

29.3 kaupunki lomautti pikaisesti erityislasten koulunkäynninohjaajat. Koulujen etäopetukseen siirryttäessä monet oppilaat ovat kohdanneet haasteita uuden kotoa etäyhteyksillä tapahtuvan oppimisen vuoksi. Osoittaa jotakin Oulun päättäjien harkintakyvyn puutteesta, että juuri erityisen tuen tarpeessa olevien oppilaiden koulunkäynninohjaajat lomautettiin ilman ennakkokeskusteluja ja vielä tilanteessa, jossa erityisen tuen tarve ei ole ollenkaan entisestään vähentynyt, vaan päinastoin kasvanut. Kohun noustua osa ohjaajista palautettiin töihin. Mutta ei tässä vielä kaikki, Oulussa kun ollaan.

24.4 Oulun kaupunki ilmoitti aloittavansa koko henkilöstöä koskevat yt-neuvottelut. Neuvottelut, tai "neuvottelut" aloitettiin työn juhlan kunniaksi vappuna ja ne päättyivät 15.5 lomautuksiin, jotka eri asteisina koskevat koko henkilöstöä.

Eli Oulun kaupunki pääministeri Marinin kehotuksista huolimatta on valmis heikentämään entisestään omaa talouttaan lomautuksilla tilanteessa, jossa sen talous heikentyy jo valmiiksi. Lomautukset kohdistettiin heti pääministerin vetoomuksen jälkeen kaiken lisäksi ensimmäisenä ihmisiin, jotka ovat heikommassa asemassa, eli erityisen tuen oppilaisiin. Herää vääjäämättäkin ajatus, että kaupungin päättävillä paikoilla ei ole hirveän hyvää käsitystä ihmisten arkielämästä tai edes mistään realitodellisuutta ohjaavista asiainlaidoista.

Tässä on kenties hyvä syy äänestää ensi kuntavaaleissa sellaista ehdokasta, joka pyrkii hahmottamaan talouden kokonaisuutena ja joka ei itsetarkoituksellisesti halua heikentää erityislasten asemaa poikkeustilanteessa huonoilla taloudellisilla argumenteilla. Eli esimerkiksi minua ja SDP:tä.

Leikkauspolitiikka ei edelleenkään toimi

Käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyehkösti samaa aihetta, josta olen kirjoittanut jo joskus aikaisemmin. Kyseessä on kuitenkin niin tärkeä yhteiskunnallinen aihe, että sitä ei voi paaluttaa koskaan liikaa.

Sanna Marin on raikas tuulahdus pääministerinä sikäli, koska hän älyää, että leikkaispolitiikka ei ole kategorisesti ikinä onnistunut tasapainottamaan minkään valtion budjettialijäämää. Kuitenkin jo nyt koronaviruksen aiheuttaman laskusuhdanteen sattuessa on alkanut kuulemaan sitä samaa päättelyvirhettä, kuin viime laman aikana mm. joiltakin poliitikoilta ja "asiantuntijoilta" siitä, että jos valtio velkaantuu niin edessä ovat "valtavat leikkaukset" ikään kuin se olisi ainoa vaihtoehto.

Tässä videossa vuoden 2001 talousnobelisti Joseph Stiglitz kertoo kattavasti, mutta ytimekkäästi miksi leikkauslinja (austerity) ei toimi.




Vieläkin ytimekkäämmän näkökulman tarjoaa ekonomisti Yanis Varoufakis BBC:n Question Time ohjelmassa.



Seuraavan kerran kun kuulette väitteen leikkausten välttämättömyydestä, voitte sanoa, että kysymys ei ole ainoastaan taloudellisesti toimimattomasta, vaan myös inhimillisesti tuhoisasta politiikasta. Sen sijaan pitää panostaa inhimillistä kehitystä tukeviin kohteisiin aka. tulevaisuusinvestointeihin kuten koulutukseen, kansaterveyteen, innovaatioihin, infrastruktuuriin ja tilkitä alijäämää nostamalla rikkaiden verotusta.

Historiasta kannattaa oppia – Bernie Sanders esimerkkinä Suomen sosialidemokraateille

Kirjoitus on kirjoitettu ennen koronaviruksen aiheuttamia poikkeusoloja. Sen sisältö on kuitenkin viruksen aiheuttaman laskusuhdanteen vuoksi ajankohtaisempi, kuin kirjoitushetkellä.

----

Elämme monessa mielessä post-modernia 1930-lukua. Investointipankki Lehman Brothersin konkurssista alkanut vuoden 2008 finanssikriisi ja sitä seurannut lama muistuttaa ironisesti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen alkanutta syvää talouden laskusuhdannetta. Kuten 30-luvulla, myös omaa aikaamme leimaavat rasismi ja äärioikeisto. Finanssikriisin kiistaton syyllinen oli sääntelemätön kapitalismi. Sama sääntelemätön kapitalismi leimaa globaalia markkinataloutta. Globaalit maailmanmarkkinat ovat ampuneet hajalle kaikki kiinanmuurit ja luoneet edellytykset niin pääomien vapaalle liikkuvuudelle, veronkierrolle, kuin työpaikkojen ulkoistamisellekin. Markkinavalta on ottanut asemansa myös politiikassa. Kilpailukyvyn ja joustavuuden nimissä perustellaan työntekijöiden aseman heikentämistä. Rikkaita suosivat veroratkaisut koplattuna julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan leikkauksiin ovat saaneet nimen ”talkoot”. Monessa länsimaassa kriisiytyneet pankit pelastettiin finanssikriisin aikana veronmaksajien rahoilla, mutta tavalliselle ihmiselle tarjottiin sopeutuksia ja leikkauspolitiikkaa.

Viimeisen 30-vuoden aikainen poliittinen konsensus on murtunut lukuisissa maissa. Suomessa puoluekenttä oli viime vuoden eduskuntavaaleissa pirstaloitunut. Suurimman puolueen asema irtosi 40 paikalla. Saksassa perinteiset puolueet kristillisdemokraatit ja SPD saisivat nyt vaaleissa 40% kannatuksen, kun vielä 1980-luvulla ne keräsivät lähes 90% äänistä. Yhdysvalloissa kaksi poliittista dynastiaa kokivat tappion vuonna 2016. Bushien loppu koitti republikaanien esivaaleissa ja Clintonien virallisessa presidentinvaalissa. Nousussa ovat olleet konsensuksen ulkopuoliset ryhmät kuten 1930-luvulla. Viimeiset neljä vuotta olemme saaneet seurata Trumpin presidenttikautta. Politiikassa on kuitenkin myös toivoa antava poikkeus.

Yhdysvalloissa demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoitteleva Vermontin senaattori Bernie Sanders on luonut nuorista, työläisistä ja vähemmistöistä koostuvan laaja-alaisen massaliikkeen, joka nojaa amerikkalaisittain poikkeuksellisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltionkin sisältämiin periaatteisiin. Oikeus terveydenhuoltoon, päivähoitoon, koulutukseen ja ankara miljardööriluokan arvostelu ovat osa Sandersin agendaa. Sanders määritteleekin itsensä rohkeasti demokraattiseksi sosialistiksi. Sosialismi on Kylmän sodan historian vuoksi ollut USA:n politiikassa pitkään kirosana, mutta mielipidetiedustelut kertovat jotakin yllättävää: Sanders on Yhdysvaltojen suosituin poliitikko. Sosialismin suosio amerikkalaisten keskuudessa olisi tuntunut mahdottomalle ajatukselle vielä vuosikymmen sitten. Ei pitäisi kuitenkaan olla yllätys, että valtaviksi revenneiden tuloerojen, prekarisoituvien työmarkkinoiden, kasvavien alueellisten erojen ja miljardöörien dominoiman talouselämän maassa Sandersin liike nousee. Sanders kampanjoi miljardööriluokkaa vastaan, lupaa julkista Medicare For All- terveydenhuolto-ohjelmaa, lukukausimaksujen poistamista, Wall Streetin pankkien sääntelyä, rikkaiden verojen korotuksia, palkkatasa-arvoa, sosiaaliturvan vahvistamista, työväestön järjestäytyneisyyden edistämistä ja humanistista ulkopolitiikkaa. Työllisyyttä ja kysyntää talouteen luodakseen Sanders haluaa luoda investoimalla infrastruktuuriin ja puhtaaseen teknologiaan Green New Deal-investointiohjelman avulla. Mielenkiintoista onkin, että Green New Dealin idean juuret ovat 1930-luvulla.

Yhdysvaltain 1930- ja 40-lukujen Presidentin Franklin D. Rooseveltin hallinnon New Deal oli talousohjelma, jonka pääperiaate oli kyseenalaistaa aikansa vallitseva käsitys passiivisesta vyönkiristyspolitiikasta ja luoda valtiolle aktiivinen rooli talouteen. New Deal käytännössä johti fiskaaliseen elvytykseen ja kokonaiskysyntää lisäämällä lopetti suuren laman syöksykierteen. Alkunsa saivat pankkisääntely, työllistämisohjelmat, minipalkka, kuin mittavien rakennusohjelmien ohessa Golden Gate siltakin. Rooseveltin virkaanastujaispuheen lause kuvasi New Dealin henkeä: ”Ainoa asia, joka meillä on pelättävämme, on pelko itse”.

Ei ole kaukaa haettu ajatus, että New Deal pelasti USA:n ajautumasta autoritaarisuuteen. Historialliseen dynamiikkaan erikoistunut tiedemies Peter Turchin on havainnoinut, että historia noudattaa sääntöjä siinä, missä fysiikkakin ja poliittinen epävakaus on syklistä, kuten talous. Vallankumoukset toteutuvat idiosynkraattisina purkauksina, jos yhteiskunnallinen eliitti ei epäsuhtaisen talous- ja väestökehityksen vallitessa suostu massoja hyödyttäviin tulonjaon uudistuksiin. Turchin arvioi New Dealin ohjanneen USA:n pois mahdollisen vallankumouksen toteutumisesta. Saksassa samaan aikaan toisenlainen kehitys toi valtaan Hitlerin. Ekonomisti Yanis Varoufakis on todennut, että paras kasvupinta poliittisille hirviöille on talouden deflaatiospiraali. Tämä voidaan havaita myös meidän aikanamme. Ei vähiten Varoufakiksen omassa kotimaassa Kreikassa, jossa joitakin vuosia sitten parlamentin kolmanneksi suurin puolue oli natsipuolue Kultainen aamunkoitto. Saksan 1930-luvun esimerkki osoittaa mihin voi pahimmillaan johtaa se, kun ihmisten muutoksenhalu kanavoituu väärin. Pienenkin signaalin, kuten äärioikeiston väkivallan yleistyminen Saksassa tai Perussuomalaisten kansanedustajien väkivallan ihannointi ja rasismi saisivat palauttaa ihmiset maan pinnalle siitä, että vaikka todennäköisyys historian toistumiselle olisikin pieni, se on silti olemassa. Äärioikeiston kanssa ei pidä tehdä yhteistyötä, koska autoritarisuuden ja demokratian, terrorin ja rauhan välillä ei voi tehdä kompromissia. Paras tapa yhteiskunnallisen tyytymättömyyden kuihduttamiseksi on rakentaa sinänsä oikeutetun muutoshalukkuuden kanavaksi uusi edistyksellinen yhteiskuntasopimus. Tästä esimerkkejä ovat New Deal suuren laman aikana USA:ssa, ruotsalainen Kansankoti Ådalenin laukausten jälkeen ja Sandersin demokraattinen sosialismi. Vastaus kapitalismin sisäsyntyisiin ongelmiin löydetään vain sen kritiikistä. Tämä ymmärrettiin vastikään jopa talouslehti Financial Timesissa.

Vaikka Sandersin politiikka peilaa paljon pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaa, on meidän suomalaisten hyvä ottaa mallia myös Sandersista. Vaikka Suomen ongelmat eivät ole yhtä suuria, kuin USA:n, myös meidän yhteiskuntamme on altis historian syklisyydelle. Hyvinvointivaltio vähensi eriarvoisuutta yhteiskunnassa vuosikymmenien ajan. Kuitenkin 90-luvun laman jälkeinen aika on ollut eriarvoistumisen ja luokkayhteiskunnan paluun aikaa. Tilastokeskuksen tietojen mukaan pienituloisten osuus väestöstä 90-luvun alussa oli alle 8%. Sen jälkeen osuus on noussut viime aikojen 12% tasolle. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan noin 150 000 lasta elää maassamme köyhyysrajan alapuolella. Varakkain 10% omisti Suomessa 37% kaikesta nettovarallisuudesta vuonna 1987. Vuonna 2016 osuus oli jo lähes 50%. Verotuksen painopiste on Suomessa siirtynyt pois pääomatuloista ja varallisuudesta samalla, kun hyvinvointivaltiota on purettu. Näihin asioihin on saattanut olla vaikutusta sillä, että viimeisen 33 vuoden aikana kokoomus on istunut hallituksessa 28 vuotta.

Ylen MOT-ohjelma uutisoi vuonna 2016, että hissivalmistaja Koneen pääosakas Antti Herlin maksoi 160 miljoonan euron osingoista 4,7% veroa verosuunnittelun ansiosta. Viime syksynä Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Suomen rikkaimmasta promillesta tehty tutkimus piirsi kuvan varakkaiden kykenemättömyydestä ymmärtää tavallista ihmistä ja esitti raharikkaiden kytköksiä elinkeinoelämään. Elinkeinoelämän Keskusliiton hallituksen jäsenistä esimerkiksi 64% kuuluu varakkaimpaan promilleen. Maassamme kourallinen rikkaita on hyötynyt talousjärjestelmästä suhteettoman paljon ja omaa paljon yhteiskunnallista valtaa.

Bernie Sanders totesi vaaliväittelyssä Las Vegasissa presidenttiehdokkuutta tavoittelevalle miljardööri Michael Bloombergille: ”Sinä et ole yksin luonut omaisuuttasi, vaan myös työntekijöilläsi saattoi olla osuutta asiaan”. Tämä tulisi todeta kaikille miljonääreille ja miljardööreille myös Suomessa. Taloudellinen menestys on aina luotu yhdessä. Menestyäkseen yritys tarvitsee työntekijöitä, työntekijä yritystä, yritys lainaa, pankki lainoitettavaa ja yhteiskunta verotuloja. Yritys tarvitsee osaamista, infrastruktuuria ja lainsäädäntöä yhteiskunnalta. Eikä talous pyöri ilman kuluttajiakaan. Talouden kasvu syntyy kollektiivisesti ja siksi ei ole radikaali idea, että eniten menestyvät antavat yhteiskunnalle omastaan takaisin.

Onpa kysymys sitten leikkauspolitiikasta, eriarvoistumisesta, rikkaita hyödyttävistä verotuksen porsaanrei’istä tai julkisten palveluiden yksityistämisestä, ovat ihmiset läpensä leipääntyneitä siihen, että yhteiskunnissamme on totuttu yksityistämään voitot ja sosialisoimaan tappiot. Siksi juuri nyt aikamme vaatii New Dealin kaltaista uuden poliittisen konsensuksen rakentamista, joka hyödyttää tavallista kansaa eikä rikkaita ja markkinavoimia ja johon muutoshalu voidaan kanavoida. Yhdysvalloissa tämän poliittisen koalition pohja on Bernie Sandersin demokraattinen sosialismi ja Suomessa sen pohjana tulee toimia SDP:n varaan rakennettu demokraattinen sosialismi. Toivonkin, että tulevassa puoluekokouksessa ja sen jälkeen SDP:ssä ollaan valmiita pohtimaan poliittisia linjauksia radikaalilta pohjalta. Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä on hyvä esimerkki tällaisesta linjasta. Tämän ohessa meidän tulee mielestäni ajaa hyvinvointivaltion vahvistamista ja eriarvoisuuden vähentämistä onpa kyseessä sitten alueelliset, sosiaaliset, tulonjaolliset tai varallisuuteen liittyvät erot. Meidän tulee vastustaa markkinafundamentalismia, onpa kyseessä sitten kunnallisen vesilaitoksen tai työterveyshuollon yksityistäminen. Sähkönsiirtoyhtiöt tulee palauttaa julkisyhteisöjen omistukseen siirtohintojen nousun estämiseksi. Investointivajeesta kielivänä nolla- ja miinuskorkojen aikana kokonaiskysyntää tulee vahvistaa. Investointipotentiaali ilmastokriisin aikana on puhtaassa teknologiassa, ja sen ympärille syntyvät myös tulevaisuuden työpaikat. Kaikki tämä vaatii rahaa ja se tulee hankkia kiristämällä pääomatulojen ja varallisuuden verotusta. Verovapaita osinkoja ei tässä maassa pidä tuntea ja veronkierron tulee olla laitonta. Suomalainen osuustoimintaliike, Saksan työntekijöiden omistamat yritykset ja Baskimaan Mondragon-osuuskuntayhtymä toimivat mallina siitä, miten työn ja pääoman välinen ristiriita voidaan ratkaista. Tulevaisuuden Suomen on oltava talousdemokratia, jossa valta on tavallisella ihmisellä eikä EK:n promillekerholla. Nämä esitykset voivat olla omana aikanamme sitä, mitä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, kahdeksan tunnin työpäivä, peruskoulu ja kansanterveyslaki olivat aikaisemmille sukupolville. Suomi on parhaimmillaan, kun uskallamme olla rohkeita.

Bernie Sandersin esimerkki osoittaa, että nykyihminen voi välttää menneisyyden virheiden toistamisen, jos ymmärrämme, että paras vastavoima epäinhimillisyydelle on aina inhimillisyys.

Koronavirus, julkinen terveydenhuolto ja markkinatalous

Elämme siis tällä hetkellä sikäli poikkeuksellisia aikoja, että Suomi on ensimmäistä kertaa poikkeustilassa sitten toisen maailmansodan. Tällä kertaa syynä on WHO:n pandemiaksi julistama koronavirus.

Virus on vaikutuksiltaan ennakko-odotuksia voimakkaampi. Se on saanut valtioita rajoittamaan liikkumista, lentoliikennettä, teollisuuden toimintaa ja johtanut myös rajojen sulkemiseen 19.3.2020 kotimassamme Suomessa.

Korona myös kaikkien arvoiden mukaan ajaa maailmantalouden uuteen lamaan. Edellisestä vuoden 2008 kriisistä ei ole kunnolla elvytty sikäli, että esimerkiksi EKP:n nolla- ja miinusmerkkiset korot ovat osoitus alhaisesta markkinakorosta, joka puolestaan on osoitus investointi- ja kysyntävajeesta, eli suomeksi sanottuna siitä, että yksityinen sektori Euroopassa säästää enemmän, kuin se investoi. Tämä näkyy keskuspankin pikkeuksellisen korkopolitiikan lisäksi myös siinä, miksi Suomen talous on kasvanut vuoden 2008 kriisin jälkeen verrattain vähän. Se, että viime vuosina media, poliitikot, elinkeinoelämä ja pankkiekonomistit ovat viisaudessaan julistaneet, että talouden ongelmat johtuvat ainoastaan siitä, että työläisten selkänahasta ei ole revitty tarpeeksi kiky-tunteja sivuuttaen yleiseurooppalaisen kysyntävajeen on tätä taustaa vasten huvittavaa.

Uusi taantuma eittämättä pitääkin paikkaansa. Suomessa ja muualla maailmassa on havahduttu siihen, kuinka ihmisten rajoittunut liikkuminen ajaa yrityksiä ahdinkoon ja jopa konkurssiin. Hallitus on ilmoittanut tähän mennessä 5 mrd:n euron tukitoimista yrityksille. Huoli yrittäjistä on poikkeuksellisessa tilanteessa kieltämättä aito.
(edit: 5.4.2020. Hallitus ilmoitti 20.3.2020, että yritysten pelastuspaketti nousi 15 miljardiin euroon tehden siitä Suomen taloushistorian suurimman pelastuspaketin.)

Tämä pistää kuitenkin pohtimaan laajemmin markkinatalouden ideaa. Markkinataloushan kenen tahansa uusliberalistin mielestä toimii niin, että kysynnän ja tarjonnan lait määräävät yhteiskunnassa. Ihmisten ja yritysten välillä tulee olla kilpailua. Se, joka on kilpailukykyisin, voittaa. Kilpailumekanismi palkitsee viisaita, ahkeria ja yrittelijäitä ja kannustaa (tai rankaisee) heikompia yrittämään enemmän. Kuka tahansa aito markkinatalouden ystävä väittää, että kaikki tämä toimii moitteettomasti, kunhnan hallitukset, valtiot ja keskuspankit puuttuvat talouteen mahdollisimman vähän. Markkinoiden kyky kilpailuttaa, kannustaa tai karsia tehottomuutta pystytään näin maksimoimaan.

Näin ollen on todella ironista, että markkinatalous ylivertaisena talousjärjestelmänä, siis se sama talousjärjestelmä, jonka toimivuus kuulemma vaatii hallitusten, valtioiden ja keskuspankkien mahdollisimman vähäistä puuttumista, vaatii toimiakseen hallitusten, valtioiden ja keskuspankkien mittavan pelastusoperaation näköjään noin joka kymmenes vuosi. Edellisen kerran finanssikriisin aikaan 2008, kun useassa maassa pankit pelastettiin ja nyt 2020, kun koronaviruksen aiheuttaman taantuman vuoksi valtiota vaaditaan pelastamaan vähintäänkin yritykset. Yritysten pelastaminen voikin olla perusteltua, mutta nämä yrittäjien anomukset tulee muistaa myös silloin, kun kritisoidaan valtiota byrokraattisuudesta tai liian korkeista veroista. Ehkäpä valtion osuus talouselämässä ei olekaan paha asia, jos jyrkimmätkin kokoomuslaiset vaativat valtiolta pelastuspakettia yrityksille?

Juha Sipilän porvarihallituksen aikana erityisesti kokoomuslaiset kannattivat ajatusta sote-palveluiden valinnanvapaudesta, eli siitä, että yksityinen ja julkinen palveluntuottaja naitetaan toisiinsa mahdollisimman tiiviisti. Asiakas saa valita, mistä palvelunsa haluaa saada ja yritykset saavat julkisen vallan turvin lisää asiakkaita. Samalla markkinatalouden logiikalla perusteltiin mm. julkisen sektorin tehottomuuden ja jonojen poistamista, kun yksityinen sektori saadaan mukaan tekemään taikojaan. Ei liene kaukaa haettua, että kokoomuksen kytkökset terveysyrityksiin on saattanut vaikuttaa tähän kaikkeen.

Jostain syystä kuitenkin koronaviruksen aikana kenellekkään ei tunnu olevan epäselvää, että julkinen terveydenhuolto taistelee kriisiä vastaan, julkisen terveydenhuollon työntekijät ovat alansa rautaisia ammattilaisia ja kannetaan huolta julkisen terveydenhuollon kantokyvystä pandemian edetessä. Voisiko poliittinen oikeisto vetää tästä johtopäätökset? Voisiko se olla niin, että yksityiset voittoa tavoittelevat yritykset eivä ole se paras mahdollinen toimija, kun vastassa on globaali pandemia? Voisiko olla, että yksityinen sairaala tai terveyskeskus minimoi kustannukset hankkimalla varastoon mahdollisimman vähän hengityssuojia ja käsidesiä ja palkkaamalla mahdollisimman vähän työntekijöitä, jotta viivan yläpuolelle jäisi mahdollisimman paljon rahaa? Voisiko olla, että yksityinen terveydenhuolto vastaa hyvin rahan niittämiseen ja tilanteeseen, jossa espoolaisen porvarin pitää päästä yksityiselle näyttämään nuhaansa, mutta huonosti, kun on tosi kyseessä? Esimerkiksi koronavirus. Voisiko olla, että julkinen terveydenhuolto vastaa kaikkeen tähän paremmin, koska sen tehtävä ei ole tavoitella voittoa, vaan vastata kansanterveydestä? Voisiko olla, että julkinen terveydenhuolto on julkisesti resurssoituna kantokykyisempi järjestelmä taistelemaan pandemiaa vastaan? Ja lopuksi voisiko olla, että meidän ei kannata perustaa terveydenhuoltoamme yksityisten yritysten varaan, koska järjestelmän tulee parhaimmillaan vastata globaaliin pandemiaan? Marinin hallitukselle tämä kaikki on varmasti ilmiselvää, mutta toivon että poliittinen oikeisto tämän kriisin jälkeen oppisi tästä kaikesta jotakin.

Taloudesta vielä vähän. Olemme nähneet myös aikaisemmin 1990-luvun laman, 1970-luvun Bretton Woods-järjestelmän romuttumisen ja öljykriisien aiheuttamat lamat ja vuoden 1929 pörssiromahduksen. Säännöllisin väliajoin julkisen vallan tulee pelastaa sukupolvesta toiseen talousjärjestelmä, joka oikeuttaa oman ylivertaisuutensa sillä, että se toimii parhaiten, kun julkinen valta ei siihe puutu. Jos näistäkin tosiasioista huolimatta ihmiset mahdollisesti koronavirksen jälkeisenä aikana palaavat uskomaan samoihin markkinoiden ylivertaisuuteen ja ajatukseen yksityisen voitontavoittelun ulottamisesta kaikille yhteiskunnan osa-alueille, on se jo itsessään jonkinlainen osoitus nykyihmisten kykenemättömyydestä ajatella kriittisesti. Lieneeköhän kulttuurillisesti opittu asia, että vapaa markkinatalous olisi luonnon ekosysteemin lailla itse itseään korjaava konstruktio varsinkin, kun reaalitodellisuus osoittaa toista.

Toivottavasti nyt viimeistään älytään, että valtion puuttuminen talouteen on välttämätöntä, että julkinen terveydenhuolto on ylivertainen tehokkuudessaan suhteessa yksityiseen toimijaan, että valtio on yrittäjän paras ystävä ja että mikään näistä edellä mainituista ajatuksista ei ole äärivasemmistolaista höpinää, vaan terven järjen käyttöä.