"Lupaan olla raivokas meidän kaikkien puolesta"

Joe Bidenin hallinnon mielenkiintoisin ministeri lienee sisäministeri Deb Haaland. Hän on USA:n historian ensimmäinen alkuperäiskansan edustaja ministerinä, sillä hän on taustaltaan pueblointiaani. Isänsä puolelta hänellä on myös norjalaiset sukujuuret. Sisäministerin vaikutuspiiriin kuuluvat USA:ssa liittovaltion maat, suojelualueet ja luonnonvarojen käyttö. Liittovaltion hallinnoimilla mailla on usein intiaanien heimoalueita ja heidän kulttuurilleen tärkeitä luonnonmonumentteja. Trumpin aikana näillä alueilla auktorisoitiin luonnonvarojen etsintää suojelualueita pienentämällä. Haaland voi siis viedä kehitystä alkuperäiskansojen ja luonnon kannalta terveempään suuntaan. Hän on myös Bidenin hallinnon ainoa edustaja, joka kuuluu demokraattien vasemmistolaiseen progressiivisiipeen (kuten Bernie Sanders ja Alexandria Ocasio-Cortez. Haaland kannattaa höyrysäröstyksen kieltämistä, eli menetelmän, jossa eritellään öljyliusketta ja liuskekaasua kiviaineksen sisästä. Hän myös kannattaa julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään siitymistä USA:ssa. Nämä asiat tosin eivät saa välttämättä kannatusta muulta hallinnolta. Haaland totesi sisäministeriehdokkuutensa vastaanottamistilaisuudessa seuraavaa: 

"... tämä hetki on todella erityinen, kun muistamme sen tosiasian, että entinen sisäministeri asetti aikoinaan tavoitteeksi joko sivistää tai tuhota meidät. Olen elävä testamentti tämän politiikan epäonnistumisesta." 

The Guardian: 27.12.2020

Yleisesti ottaen on mielenkiintoista kuinka alkuperäiskansojen edustajat ovat kaikkein edistyksellisimpiä luonnon suojelijoita. Tämä johtuu varmaankin siitä, että heidän perinteinen elämäntapansa ja elinkeinonsa ovat sidoksissa luontoon. Usein alkuperäiskansat ajattelevat, että luonnosta ei oteta enempää, kuin sinne annetaan. Lisäksi alkuperäiskansat, kuten amerikan mantereen intiaanit ovat usein varsin vasemmistolaisia. Esimerkkinä Deb Haalandin lisäksi vaikkapa Bolivian entinen sosialistinen presidentti Evo Morales. Bolivia ja Ecuador ovat ainoat maat maailmassa, jotka ovat asettaneet luonnon turvaamisen perustuslaissaan valtion perustehtäväksi. Lienee näin, että alkuperäiskansat näkevät oman elinympäristönsä tuhoutumisessa yhteyden erityisesti kapitalistiseen talousjärjestelmään ja kolonialismiin, jotka kulkevat historiallisina ilmiöinä käsi kädessä. Kapitalistinen talousjärjestelmä syntyi, kun amerikan manner löydettiin ja maailmantalous avautui eurooppalaisten löytäessä merireitit aasiaan. Samoin siirtomaiden väkivaltainen valloittaminen alkoi. Kuten eräässä varhaisessa sosialistisessa asiakirjassakin talousjärjestelmämme rajattomuudesta todetaan: kapitalismi ampuu hajalle kaikki kiinanmuurit.

Ei ole siis pelkästään symbolisesti, vaan myös käytännön politiikan kannalta tärkeää, että alkuperäiskansat saavat valtaa yhteiskunnissamme. He ovat hyviä ymmärtämään luonnon arvon ja sen, että talousjärjestelmän ei tule toimia vain rikkaiden ylikansallisten sijoittajien oikeuksien pohjalta. Työläisten ja ympäristön oikeudet ovat tässä määrin yhteneväsiä, vaikka nykypolitiikassa – ei niin järkevät ihmiset – eivät tätä ole kykeneväisiä/halukkaita ymmärtämään. Sen suurempaa nationalismia ei olekaan, kuin oman maan luonnon suojelu tai ajatus siitä, että suurin taloudellinen hyöty työstä kuuluu työntekijöille. Suomalaisillakaan ei ole järjettömän paljon kehumista sen suhteen, miten me pyrimme ymmärtämään saamelaisia, vaikka intresimme ovat yhteneväisiä. hyvänä esimerkkinä tästä on "Ei kaivoksia Suomen käsivarteen"- adressi, joka keräsi viime vuonna 37 000 allekirjoitusta.

Tai kuten Haaland totesi aikaisemmin mainitussa tilaisuudessa: 

"Lupaan olla raivokas meidän kaikkien puolesta."

Mitä pitäisi ajatella kuntavaalien siirtämisestä?

Viime päivinä olen nähnyt useitakin argumentteja kuntavaalien siirtämistä vastaan. Yksi näistä oli historiallinen vertauskuva vuoden 1945 eduskuntavaaleihin, jotka järjestettiin Karjalan evakkojen ollessa vailla pysyvää kotia, Lapin sodan ollessa vielä käynnissä ja Lapin väestön ollessa pakolaisleireillä Ruotsissa saksalaisjoukkojen alta. Nämä seikat toki pitävät paikkaansa, mutta kannattaa muistaa, että tuolloin väistyvää eduskuskuntaa on syystäkin kutsuttu Suomen historiassa nimellä "pitkä parlamentti". Tämä johtuu siitä, että se oli istunut syksystä 1939 ja sen kautta oltiin jatkettu useita kertoja poikkeuslailla. Normaalin syklin mukaan nuo vaalit olisi järjestetty 1943, mutta poikkeusolojen (sodan) vuoksi näin ei tietenkään toimittu. Vuoden 1945 vaalit ovat nimenomaan esimerkki siitä, että poikkeusoloissa vaalien siirtäminen on ollut Suomessa aikaisemminkin mahdollista jopa vuosilla. Nyt ovat myös poikkeusolot, mutta näin pitkälle ei olla menemässä, vaan siirto on kaksi kuukautta. Vertaus on lievästi sanottuna anakronistinen ja tarkoitushakuinen.

Edelliset kuntavaalit 2017 piti järjestää nelivuotisen syklin mukaan jo vuonna 2016, koska edelliset vaalit olivat syksyllä 2012. Ne siirrettiin keväälle 2017, koska vaalit haluttiin järjestää yhteneväisesti, kuten muutkin vaalit alkuvuodesta. Jostain syystä tämä ei herättänyt nykyisissä valittajissa minkäänlaisia tunteita, vaikka perusteluina olivat terveysturvallisuuden sijaan täysin päivämäärälliset seikat. Näin voimme arvioida eri toimijoiden poliittista opportunismia ja/ tai tarvetta kohottaa käsitystä omasta älykkyydestä suuren yleisön silmissä tämän valitettavan, mutta ymmärrettävän siirron tapahtuessa.'

Vaalien siirtämiseen tietysti täytyykin olla mahdollisimman korkea kynnys. Demokratiaan kuulu se, että vaalien ajankohtaa ei voi mielivaltaisesti muuttaa. Tämän sanottuani väitän kenen tahansa tiedostavan ihmisen ymmärtävän, että terveysturvallisuus ei ole mitenkään vähäpätöinen perustelu vaalien siirtämiselle, vaan todella relevantti sellainen. Demokratia ei toteudu myöskään jos ihmiset eivät uskalla äänestää. Ehkäpä kriitikot ovatkin välinpitämättömiä sen suhteen pääsevätkö vaikkapa vanhukset tai sairaat äänestämään laisinkaan.

Asumisen, rakentamisen ja kaupunkiympäristön poliittiset valinnat

“Asuntomarkkinat ovat keskeinen esimerkki siitä, kuinka kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä näkyy Suomessa. Kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia kerryttää varallisuutta omistusasumisen muodossa. Esteenä ovat erityisesti asuntojen nousevat hinnat, epätyypillisten työsuhteiden yleistyminen, varallisuuserot sekä opintojen pidentyminen. Kaikki nämä vaikuttavat sekä yksin että erikseen, mahdollisuuteen saada asuntolainaa pankista,”

Demarinuorilta ja Vasemmistonuorilta tuli vasta varsin ajankohtainen ja reilu vaatimus. Asumisen hintatasosta puhuminen on huomattavasti kypsempi kannanotto, kuin jo aikaisemmassa kirjoiutuksessanikin mainitsemani erään oikeistopuolueen kärkipoliitikon muutaman viikon takainen tapa perustella sosiaaliturvaleikkauksia sillä, että köyhillä tai työläisillä ei pitäisikään olla mahdollista asua korkean hintatason kaupungissa.

On sinänsä täysin perusteltua ottaa kantaa siihen kuiluun, joka on repeämässä omistusasumisen ja vuokra-asumisen välille. Tästä inspiroituneena koen hyödyllisenä asumiseen, rakentamiseen ja kaupunkiympäristöön liittyvien kysymysten tarkastelemisen laajemminkin. Siispä seuraavaksi luvassa hiukan omaa pohdintaani näistä aiheista.

Vaikka kallis asuminen liitetään usein pääkaupunkiseutuun, eivät luonteeltaan negatiiviset ilmiöt ole pelkästään Helsingin ilmiö. Viimeisimpien tietojen mukaan Oulu on ainoa suuri kaupunki, jossa asuntojen hinnat ovat nousseet. Tämä lienee lähinnä korona-ajan erityispiirre. Oulu on tietysti edelleenkin varsin edullinen kaupunki suhteessa etelän kaupunkeihin. Asioihin voidaan kuitenkin vaikuttaa asuntorakentamisen ja kaavoittamisen laadullisilla piirteillä. Nousevia hintoja voidaan tukea esimerkiksi tarkoitushakuisesti rakentamalla mahdollisimman tiiviisti esimerkiksi tornitaloja, kuten viime aikoina on tapana ollut. Näille taloille tyypillistä ovat yleensä minimalistisen pienet yksiöt ja huipulle sijoitetut ”korkeatasoiset asunnot” (koodi-ilmaisu yläluokkaiselle asumiselle). Joskus myös todetaan täysin avoimesti, että kaupunkirakenteen tiivistämisellä tavoitellaan ”maan arvon nousua”.

Tornitalorakentaminen ei ole ristiriidassa ainoastaan, jos pyrkimyksenä ovat kohtuuhintaiset asunnot. Suomalaisen kaupunkirakentamisen kivijalkana on 1960-luvun nopeista kaupungistumisen vuosista lähtien ollut luonnonmukaisuus. Suomessa jopa kaupunkiasuminen on haluttu pitää luonnonläheisenä, metsiä on haluttu jättää asuinalueiden läheisyyteen ja lähiörakentaminen on haluttu pitää väljänä. Tällä on haluttu tukea ihmisten vapaata pääsyä lähiluontoon, jonka on katsottu tukevan fyysistä ja henkistä hyvinvointia. Vastaavasti urbaanin ja tiiviin tiilen ja betonin täyttämän asumisympäristön on perinteisesti katsottu johtavan pahoinvointiin (ja ihan hyvillä perusteilla, ihminen ei voi hyvin, jos hän asuu koirankopissa) samalla, kun se redusoi ihmisen osaksi kasvotonta kaupunkilaista massaa. Tätä kaupunkivastaistakin käsitystä on tukenut toki myös sisällissodan jälkeen poliittisesti, ehkä keinotekoisestikin, konstruoitu talonpoikaisen elämäntavan ihanne ja sen asema osana suomalaisuutta. Joka tapauksessa luonnonläheisyys ja väljyys on oltava periaatteena myös jatkossa. Samoin puistoalueiden rakentamisesta pitää pystyä kauniisti kieltäytymään. Tämä kysymys on noussut esille mm. Tuiranpuiston ja Hupisaarten kohdalla.

Suomessa suuretkin kaupungit on tarkoituksella haluttu pitää mahdollisimman epäsuurkaupunkimaisina. Vaikka on ymmärrettävää, että esimerkiksi kunnallistekniikan rakentaminen, ylläpidon kustannukset ja joukkoliikenne on helppoa järjestää tilanteessa, jossa väestö asuu kaupunkiympäristössä tiiviisti, on sisäistettävä samalla, että Oulun kaltaisen asukastiheydeltään väljän kaupungin tapauksessa liian tiivis itsetarkoituksellisen keskittävä rakentaminen ei johda ainoastaan asuntojen hintojen nousuun ydinalueella ja muihin lieveilmiöihin. Se johtaa nimittäin myös kaupungin sisäiseen alueelliseen eriytymiseen. Niin sanotun ”ydin Oulun” eli alkuperäisen Oulun kaupungin alueella vallitsee kuilu joen pohjoispuolen ja eteläpuolen välillä eteläpuoliskon hyväksi. Pohjoispuoli kärsisi ja näivettyisi liiallisesta tiivistämisestä, koska keskusta on eteläpuolella. Tämä riski realisoituisi myös, jos yliopisto siirtäisi toimintojaan Raksilaan. Lisäksi vuonna 2013 Ouluun liittyneet Haukipudas, Oulunsalo, Kiiminki ja Yli-Ii ja 2006 liittynyt Ylikiiminki jäisivät vielä todennäköisemmin näivettyväksi joutomaaksi. Erityisesti kuntaliitosten jälkeen liitoskuntien asukkaat ansaitsevat politiikkaa, joka tasaa alueellisia eroja. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että tasapainoisen aluekehityksen on oltavat tavoite jatkossakin.

Huolestuttava ilmiö on myös sijoituskeinottelun rantautuminen tonttibisnekseen. Yksityisten vuokratonttien omistajiksi on alkanut hakeutua ”tonttirahastoja”, jotka omistusasemansa avulla voivat päättää tonttivuokran tason, jonka luonnollisesti maksaa jokainen asukas omissa asumiskuluissaan. Rahaston omistuspohja voi ihmisten tietämättä muuttua ja uudet omistajat voivat olla aikaisempia rajumpia tonttivuokran korotuksen suhteen. On epäoikeudenmukaista, jos tavalliset ihmiset joutuvat maksamaan selkänahastaan nousevina asumiskustannuksina sijoittajakapitalistien voitot. Ilmiötä voi ehkäistä välttämällä kaupungin omistamien tonttien myymistä ja kaavoittamalla yksityisten vuokratonttien sijasta kaupungin omistamia vuokratontteja. Nämä ovat poliittisia valintoja.

Oikeistosta ja heidän "periaatteistaan"

Olen pannut merkille, kuinka oppositiossa istuvan kokoomuksen poliitikot ovat omassa periaatteellisuudessaan varsin valikoivia. Oikeistopuolue kritisoi kovasti nykyistä hallitusta siitä, että se ei riittävästi edistä "paikallista sopimisista". Kyseessähän on siis koodi-ilmaisu palkkojen alentamiselle ja irtisanomissuojan heikentämiselle tuoreen tutkimuksen mukaan .

"...Palkanalennuksista haluaa neuvotella paikallisesti jopa 53 prosenttia yritystyönantajista. Irtisanomisista ja lomautuksista haluaa neuvotella paikallisesti yli 60 prosenttia yritystyönantajista."

(Verkkouutiset 23.2.2021)

Mm. kokoomuksen Elina Lepomäki on ottanut "paikallisen sopmisen" pakkomielteisesti sydämen asiakseen. Lisäksi hän on parjannut hallitusta useaan otteeseen "sosialistiseksi". Esim. 30.9.2020 julistamalla, kuinka "sosialismin marssi" täytyy pysäyttää. Hän myös kritisoi Marinin hallitusta vähäisistä työmarkkinauudistuksista. Eli ilmeisesti siitä, että ei olla halukkaita heikentämään irtisanomissuojaa tai leikkaamaan palkkoja? Marinin hallitus taitaa tehdä jotain oikein. Sosialismin marssi alkaa kuulostaa oikeastaan aika houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Saman puolueen Kai Mykkänen ilmaisi 6.2.2021 Helsingin Sanomissa, kuinka valtion talouden tilan parantaminen vaatii leikkauksia sosiaaliturvaan (yllätys!). Kuten arvata saattaa, veronkorotuksiin hän ei ollut valmis, koska se osuisi "työhön ja yrittämiseen". Kuten paikallinen sopiminen, myös tämä on koodi-ilmaisu. Työ ja yrittäminen tarkoittaa todellisuudessa omistamista ja pääomatuloja. Kok. vastustaa esimerkiksi pörssiin listautumattomien yritysten osinkoverovapauksista luopumista (eivät kai he vaan ole Ei-puolue?). Sosiaaliturvan leikkaamisen nämä poikkeusyksilöt uskovat johtavan siihen, että ihmiset mystisesti työllistyvät, kun on pakko mennä töihin elääkseen. Todellisuudessahan asia ei näin toimi. On itsessään kuvaavaa, että he luulevat reaalitodellisuuden toimivan niin, että töihin vain lompsitaan ja asia on kiinni omasta motivaatiosta. Kosketuspinta todellisuuteen taitaa olla aika olematon. Li Andersson totesi jo viime syksynä hyvin, että kokoomuksen vaihtoehtobudjetissaan esittämät 400 miljoonan euron leikkaukset sosiaaliturvaan johtaisivat siihen, että Suomeen tulisi 30 000 uutta köyhää, joista 8000 olisi lapsia. (A-Talk, 3.12.2020, kohta 18:28). 

Mykkänen myös totesi käyttännössä, että pienituloisten ihmisten ihmisten ei kuuluisi asua Helsingissä: 

"On hyvää tarkoittava mutta mahdoton yhtälö, jos meillä voi Helsingin niemellä asua vuodesta toiseen toimeentulotuen varassa.”

"Sivistysporvarit" siis haluavat puhdistaa Helsingin köyhistä ja tehdä pääkaupungissa asumisesta ylemmän säädyn yksinoikeuden. Pienituloiset kelpaavat heille korkeintaan palvelusväeksi. Arvata saattaa, että jos joku lähtisi suusanallisesti määrittelemään, missä hyvätuloisilla ei olisi oikeutta asua, olisi kyseessä saman ryhmän edustajien mielestä yksilönvapauden räikeä rikkominen.

Jos haluaa pienentää julkisen velan suhdetta talouteen, täytyy kasvattaa taloutta. Jos haluaa, että ihmiset eivät elä sosiaaliturvalla, täytyy luoda uusia hyväpalkkaisia työpaikkoja.

Mikään näistä mainitsemistani asioista ei toki ole estänyt sitä, etteivätkö nämä markkinatalouden opinkappaleet kainalossaan juoksevat ihmiset olisi samaan aikaan täysin kykeneväisiä huutamaan suuresti parjaamaansa sosialistista holhousvaltiota apuun, kun kyseessä on yritysten pelastaminen koronavirukselta. Hallituksen yritysten kustannustuet toivotetaan tervetulleiksi ja ehkäpä ne voisivat olla vielä kattavampiakin! Jos kokoomuslaiset todella uskoisivat saarnaamaansa markkinatalouteen, siihen että kysynnän ja tarjonnan lakien täytyy ohjata hintasignaaleja mahdollisimman vapaasti ilman valtion interventiota, ja että yritys kantaa riskin ottaessaan sekä positiiviset, että negatiiviset vaikutukset, olisivat he silloin täysin sujut sen kanssa, että yrityksiä voi mennä myöskin konkurssiin. Nyt näyttää lähinnä siltä, että kokoomuksen suhtautuminen markkinatalouteen on samanlaista, kuin katolisten pappien suhtautuminen selibaattiin: se ei koske minua, vaan kaikkia muita. Markkinakuri on tarkoitettu työläisille, köyhille ja sairaille, yritysten (hyvin toimeen tulevien sellaisten), suurituloisten ja varakkaiden tulee saada nauttia valtiovallan erityissuojelua veronmaksajien piikkiin. Sosiaaliturvaa pitää leikata, suurituloisten veroja ei saa korottaa.

Tai sitten Lepomäen sanoin niin sanottua sosialismin marssia ei todella voi pysäyttää, kun jo oikeistokin kannattaa jonkin sortin sosialismia. Erona oikeiston ja vasemmiston välillä on vaan se, kenelle tämä sosialismi on suunntattu.